Tänään “juhlittiin” synttäreitäni. Itse olen kovin huono järjestämään minkäänlaisia juhlia. Olen viimeksi viettänyt omia synttäreitä vieraiden kutsumisen ja kahvittelun merkeissä “pakotettuna” 24-vuotta sitten. Silloin äitini sanoi, että sukulaiset on käskettävä 20-vuotis syntymäpäiville ja kahvitettava – halusin tai en 🙂
Eihän minulla sinänsä mitään syntymäpäiväjuhlia, tai mitään juhlia vastaan ole. En vain halua, että kukaan tulisi syntymäpäiville velvollisuuden tunnosta – vaikkei itse haluaisi, enkä myöskään halua nähdä järjestämisen vaivaa ja huomata mahdollisesti, ettei kukaan tulisikaan paikalle. Helpommalta vaihtoehdolta siis tuntuu olla tekemättä kyseisen päivän vuoksi yhtään mitään.
Pehmiksillä
Kävimme tyttären kanssa kuitenkin juhlistamassa tätä 44-vuoden rajapyykin ylittämistä jätskien äärellä, vaikka tyttären mielestä jäätelö on liian kylmää ja itsehän ei saisi pehmistä edes syödä.. mutta oli sentään arjessa joku pieni hetki jotain “erilaista”.
Itselle jäätelön poisjättö maitoallergian vuoksi ruokavaliosta on ollut ehkä suurin ongelma, sillä jäätelö on ollut aina oikeastaan ainut herkku mistä olen koskaan pitänyt. On ollut myös jännä huomata, että kun on jo toista vuosikymmentä joutunut välttelemään jäätelöä, niin eihän se enää edes niin hyvälle maistu… tai sitten tämä on taas yksi itsepetoksen omaa psyykettä suojeleva ajatusmalli sen vuoksi, ettei tekisi mieli, jotain, mitä ei saisi suuhunsa laittaa…
Voihan noutonumerot
Yksi asia mikä monissa ruokapaikoissa on yltiörasittavaa nykyään, on nämä “noutonumerot”. Ikään kuin ei olisi riittävän hankalaa jo päästä sisään, tilata ruoka tiskiltä ja etsiä istumapaikka. Tämän jälkeen pitäisi vielä päästä nousemaan tuolilta takaisin tiskille ja taitelemaan tarjottimien kera pöytään. Olisin itse ehdottomasti pöytiintarjoilun kannalla!
Yleisellä tasolla ajatellen ravintoloissa harvemmin nykyään apua saa tarjottimen kantoon, vaikka kyynärsavuvojen kanssa olisi liikenteessä.
Puhelin hukassa
Tänään oli myös hieman sykettä nostattava päivä, sillä onnistuin hukkaamaan työpuhelimeni, jossa oli yli viikon työt tallessa… ja nimenomaan tallessa VAIN siinä puhelimessa!
Puhelin oli hukassa ja visusti! Lopulta sain iltapäivällä toisen puhelimen käyttöön, jolla pystyin soittamaan työpaikan It-tukeen. Kadonnutta puhelinta ei pystytty paikantamaan, mutta onneksi siinä oli kolmannes akkua jäljellä.
It-tuki laittoi etäyhteyden avulla puhelimeni soimaan, vaikka puhelin oli alun perin äänettömällä. Lopulta puhelin löytyi kuin löytyikin! Ulkoa, hyvin kuraisena ja märkänä, mutta löytyi! Nyt luuri kuivattelee ja ollaan toiveikkaita, että se toimii kuivuttuaan kuten ennenkin.
Jälleen yksi viiden pisteen vinkki. Kannattaa harjoitella puhelimen paikantamista ja etäyhteystoimintoja ennen, kuin se puhelin oikeasti katoaa! Säästää monta turhaa askelta sekä vähentää tuskanhien määrää!
Tiedostojen varmuuskopiointi olisi myös ihan hyvä juttu… ei menisi kaikki työt hukkaan mahdollisesti kerralla… kun hukkaa puhelimen tai jos puhelin menee rikki.