30-vuotis juhlaa
Keski kesä huipentuu ensimmäisen oman ponini Millan 30-vuotis juhlaan! Millan tarina sisältää runsaasti kohtia, miten kenenkään ei oikeasti pitäisi toimia, eli lukiessa muista : älä kokeile tätä kotona!
Milla oli saanut alkunsa varhaisteinien päähänpistosta johtuvasta yöllisestä äiti- ja isähepan salasuhteesta ratsastusleirillä vuonna 1990. Huonostihan siinä olisi voinut käydä, mutta onneksi hyvin kävi. Seuraavana kesänä heinäkuun alussa syntyi musta shetlanninponitammavarsa, joka sai nimekseen Milla.
Kesällä 1994 Milla etsi uutta kotia ja pienen mutkan kautta hän saapui meille. Olin maailman onnellisin tyttö, sillä vihdoin sain sijoittaa kaikki vuosien aikana säästämäni karkki- ja syntymäpäivälahjarahat omaan poniin! Ja sen jälkeen tietysti “kaikki muutkin” rahat – vain hevosihmiset varmasti ymmärtää tämän logiikan.
Isän kanssa oli Savoon suuntautuvan kesälomareissun aikana käyty katsomassa ponia ja sovittu ponikaupat. Äiti ei asiasta tiennyt mitään etukäteen, eikä hän liiemmin tiedosta alunalkaen ilahtunut, mutta siinä vaiheessa me olimme jo matkalla kohti Etelä-Savoa hevostrailerin kanssa. Pitkän ajomatkan päätteksi saimme Millan kotiin!
Siitä alkoi meidän yhteinen taival, joka on ollut paljon pidempi, mitä olisin ikinä koskaan uskonut! Millan kanssa olemme taapertaneet yhteistä taivalta jo 27-vuotta! Aika huikeaa!
Pässi kiikarissa
Isä oli aina tosi tarkka, että koskaan ei saanut mennä ratsastamaan maastoon, jos oli metsästäjiä liikkeellä. Suhtauduin tähän silmien mulkaisulla ja olan kohtautuksella, kuten teinit varmaan yleensä vanhempiensa ohjeisiin.
Meillä oli Vihtori- niminen pässi, joka juoksi vapaana Millan rinnalla aina kulkiessamme maastoretkillä. Taas kerran lähdimme normaalisti maastoon. Reittimme risteili pääasiassa metsäpoluilla ja -teillä sivuten myös autotietä.
Samaan aikaan eräs metsästäjä oli luullut näkevänsä maastossa peuran jälkiä ja kutsunut jahtiporukan koolle. Metsästäjät olivat jäljestäneet olettamiaan peuranjälkiä. Me taas eläinten kanssa kuljimme siinä vaiheessa jo kohti kotia, autuaan tietämättömänä siitä, että metsästäjät jäljittävätkin peuran jälkien sijasta Vihtorin jälkiä!
Ei sitä varmaan kyllä perusmetsästäjälle, tai muullekkaan ihmiselle tule mieleen, että joku voisi lenkkeilyttää lammasta pitkin metsiä… ei ainakaan tuolloin lähes 30-vuotta sitten.
Ollessamme noin puolen kilometrin päässä kotoa, yhtäkkiä ympäriltä alkoi ilmestyä metsästäjiä. En tiedä kummat meistä oli yllättyneempiä toisistaan! Loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei ampunut meitä ja pääsimme kotiin ehjin nahoin. Metsästäjät jäivät ehkä ilman peurapaistiaan.
Laukalla nurin
Jokainen hevosharrastaja varmasti tiedostaa lajin riskit. Hevosenselästä voi aina pudota, ja siinä voi käydä tosi huonosti. Onneksi yleensä selviää vain pintanaarmuilla tai pelkällä säikähdyksellä.
Eräänä jouluaattona olin ratsastamassa, kuten yleensä joka muukin päivä. Laukkasimme Millan kanssa pitkin metsätietä. Yhdessä kurvissa olikin yllättäen liukasta ja Milla kaatui laukasta kyljelleen, itse jäin kaatuvan ponin alle. Poni liirasi liukkaassa maassa kyljellään useita metrejä, minä edelleen jalastani siellä ponin alla kiinni, ja liusuin kaatuneen ponin mukana koko matkan.
Milla selvisi rytäkästä säikähdyksellä, itse loukkasin vasemman jalan. Tämä oli jälleen päivä, josta äiti ei ollut kovin riemuissaan, jouluaattona voisi olla ehkä muutakin tekemistä, kuin keskittyä jalkansa teloneeseen lapseen.
Muutaman viikon kuljin kepeillä ja nilkka liimasiteessä. Muistan kun lääkäri kertoi tapaturman jälkeen, että en voi enää koskaan juosta, enkä tehdä juuri muutakaan itselle “normaalia” liikkumista. Enempää en jäänyt viisaita sanoja kuuntelemaan, vaan jätin äidin ja lääkärin vastaanotolle keskenään ja kävelin neljän kilometrin matkan kotiin raivonpuuskan vallassa. Eihän kukaan voi viedä minulta mun liikkuvaa elämää? Eihän?
Sisulla eteenpäin, vaikka väkisin
Taekwondo treeneissä jouduin pitämään tukevaa nilkkatukea, selvitäkseni treenit jollain tasolla kunnialla. Mutta lopulta pyörryin jalkakivun vuoksi tatamille. Harrastus oli lopulta pakko lopettaa, sillä se alkoi olla kohtuu tuskallista tai oikeastaan mahdotonta. Samasta syystä jäi step aerobic harrastus, kun laudalle ei enää pystynyt hillittömän kivun vuoksi kapuamaan.
Periksi antaminen ei kuitenkaan kuulu omiin vahvuuksiini, joten sinnikkäästi jatkoin vielä pyöräilyä ja ratsastusta. Ajelin kaikki matkat käytännössä pyörällä, mihin “normaalit” ihmiset käyttäisivät jo autoa.
Tässä periksiantamattomassa itsepäisyydessä on osaltaan varmasti se syy, miksi olen nyt nykyisessä kunnossa.
Aika pian vasemman nilkan hajoamisen jälkeen, alkoi oireilla oikea polvi. Rappujen alas kulkeminen oli lopulta mahdotonta. Jatkoin sitten kulkua kyynärsauvoilla, mitä öiseen aikaan kerrostalon asukkaat ei liiemmin arvostaneet herätessään pitkin rappuja kolistelevaan töissäkulkijaan. Lopulta myös pyöräily oli pakko lopettaa, koska polvi ei enää kestänyt pyörän polkimen painamista ollenkaan.
Siitä ne tule-sairaudet siitä sitten pikkuhiljaa lähtivät etenemään , kohta kerrallaan, kuin romahtava korttitalo.
Milla menossa mukana
Millan kanssa työskenneltiin yhdessä ratsastustuntien parissa lähes parikymmentä vuotta. Milla on ollut yksi parhaista ja luotettavimmista työkavereistani ikinä. Milla on luotsannut useita kymmeniä hevosihmisenalkuja lajin pariin. Poni on painonsa verran kultaa.
Milla on myös siitä hyvin näppärä poni, että se osaa seurata myös vierellä kulkevaa ihmistä. Mikäli taluttajan meno alkaa vaikuttaa liian huteralta, Milla tarjoaa tukea, työntämällä omaa lapaa ja selkäänsä hoippujan alle, että “otahan tästä tukea, äläkä pliiis kaadu”.
Milla on elämänsä aikana saanut neljä ihana varsaa ja Millalla on kolme lastenlasta, vai pitäisikö hevosilla sanoa varsanvarsaa?
Nyt Milla viettää leppoisia eläkepäiviä yhdessä 34-vuotiaan Maukka ystävänsä kanssa ja toimii tyttäreni luottoratsuna, toivottavasti vielä pitkään.
Synttärien kunniaksi, sankari sai syötäväksi pihanurmelta kerätyn kukkakimpun, joka katosikin hyviin suihin alta aikayksikön.
Nykypäivän kuvan editoinnissa apuna Elina Penttinen