On ollut jännä huomata tässä blogikirjoittelun ensimmäisen jo kuukauden jälkeen, että joidenkin ihmisten suhtautuminen itseen on muuttunut. Tulee kommentteja, että “sä et varmaan enää pysty” ja jopa tarjotaan liikkumiseen tukea myös silloin kuin sitä ei itse tarvitsisi. Olen siis saanut liikkumisrajoitteisen identiteetin, ainakin joidenkin silmissä. Mikä positiivista, he ilmeisesti myös ovat lukeneet blogia. Itse kun välillä mietin tarinoinko täällä vain itsekseni.
Kohellat kuin jokin kana
Eräältä läheiseltä sain ihanan kommentin messenger keskustelussa, keskustellessamme molempien selkäoireiden aiheuttamista ongelmista sekä rajoitteista. Hän sanoi minulle, että selkäongelmista huolimatta “silti pystyt koheltamaan kuin jokin kana“. Luettuani mesen viestistä tuon kommentin, tyrskähdin nauramaan.
Se on totta, että pyrin häärimään, niin paljon kuin sielu sietää.. Tai ongelma lähinnä on se että sielu kyllä sietäisi ja toivoisi enemmänkin toimintaa, mutta ruumis ei vaan toimi.
Aamuisin esimerkiksi ongelma on aina se, että mikään raaja ei toimi, ei liiku, eikä edes värähdä. Joskus menee enemmän, joskus vähän vähemmän aikaa, että pystyy pikkuhiljaa liikuttelemaan ensin jotain sormea ja siitä se sitä sitten pikkuhiljaa pääsee taas liikkeelle. Syytä ei ole juuri sitten pysähtyä, mikäli mielii vielä uudelleen samana päivänä päästä liikenteeseen. Kovasti olen kiitollinen siitä, vielä näinkin pääsen lopulta itse liikkeelle.
Topilaana yhä
Huomenna tulee kaksi viikkoa sairastumisesta sekä ensiapukäynnistä. Vaikka kuume on pysynyt onneksi poissa jo pidemmän aikaan. Antibioottikuuri jatkuu yhä. Olo on aika väsynyt edelleen, mikä varmaan voi johtua pitkästä lääkekuuristakin.
Itsellä on suuria vaikeuksia muistaa syödä omia lääkkeitä ja muutaman päivän tuskailun jälkeen “otinko jo lääkkeen vai en“, päädyin kirjoittamaan tussilla jokaisen päivän kolme kertaa peräkkäin paketin päälle, jolloin ruksin aina yhden kun on aamulääke otettu, seuraava ruksitus päivälääkkeen jälkeen ja viimeinen kun on iltalääke otettu.
Riskinä tietysti se, että jos ei muistakaan pistää sitä ruksia heti, niin sitten hetken kuluttua miettii, “otinkohan sen lääkkeen kuitenkin vaiko en“.
Kesäteatteri vaihtui koti-iltaan
Tänään olisi ollut mahdollisuus päästä katsomaan kesäteatterin kenraaliharjoitusta. Mietin mielessäni lähdenkö katsomaan.. mutta päädyin siihen ratkaisuun, että en mene.
Syitä kotiin jääntiin on useita. Yksi on tietysti tämä kaikkien tuntema korona, koska vaikka kesäteatteri on ulkotiloissa, en ollenkaan ollut varma onko siellä todella mahdollista pitää kokoajan riittävän pitkä välimatka muihin ihmisiin.
Suunnittelin jo omien retkijakkaroiden mukaan ottoa, ja linnoittautumista alueen laitamille, mutta en ollenkaan tiennyt voiko sellainen olla edes sallittua, tai näkisikö sieltä jostain alueen laitamilta sitten enää mitään esitystä. Katsomoon itseäni en sijoittaisi missään nimessä.
Missä parkit?
Toinen ongelma on se iänikuinen parkkeeraus… Usein kesäteattereissa on ne pysäkointialueet liikkumisrajoitteisen näkökulmasta todella kaukana. Netistä en ainakaan itse edes löytänyt nyt etsimästä kohteesta, miten on huomoioitu esimerkiksi liikkumisesteisten pysäköintipaikat.
Sittenhän on vielä se, että kun paikalle varmasti saapuu muutakin väkeä, niin tunnen usein ne pistävät, hieman paheksuvat katseet, “miksi tuo terve, nuori ihminen ajaa autolla suoraan ovelle..” Tämä on todella yleistä, vaikka autossa on näkyvissä liikkumisesteisen pysäköintitunnus.
Eiväthän he tiedä että mun selkäranka tai jalka on täydessä tulessa, tai että tunnen olevani kytkettynä sähköpaimeneen, jos liikun. Askel askeleelta iskut kovenevat ja lyövät läpi vartalon. Aluksi oireet näkyy vain kasvojen punotuksena, hikoiluna tai käden tärinänä. Toki, pidempään asiaa seuratessa ei voi olla huomaamatta liikkeellelähdön haasteita, eikä sitä, että todennäköisesti jossain vaiheessa vähintään horjahdan, ellen sitten kaadu kokonaan.