Suomi 105
Eilen tarjoutui hieno tilaisuus päästä hieman lokkeilemaan tyttäreni kouluretken mukaan ja pääsin kuuntelemaan musikaalia Suomi 105. Musikaalin oli tehneet isäntäkoulun oppilaat ja he suoriutuivat ensiesityksestään loistavasti!
Musikaalissa kuljettiin hieman takkuavalla aikakoneella päätyen eri vuosikymmenille ja katsojat saivat nauttia listahiteistä aina 50-luvulta nykypäivään! Oli todella hienoa nähdä lasten luovuutta sekä esittämisen paloa.
Turvaistuinneuroosi
Koulumatkojen ohella kuljetan siis tyttären myös koulun retkille, koska yleisesti ottaen busseissa ja takseissa ei ole käytössä lapsille turvaistuimia. Isot laivat onneksi kääntyvät, joskin hitaasti ja nyt omallakin paikkakunnalla on jo 30:lle lapselle jaettu koulutaksissa käytettävät henkilökohtaiset istuinkorokkeet. Toivottavasti tämä on nouseva trendi muuallakin ja jonkin ajan päästä olisi lapsilla kaikissa kulkuneuvoissa käytössä asianmukaiset turvalaitteet, koska turvaistuimen käyttöä suositellaan alle 150 cm pitkälle lapselle.
Pidän tärkeänä sitä, että lapsi pääsee osallistumaan koulun retkille. On myös todella hienoa, että koulussa järjestetään lapsille erilaisia retkiä sekä toimitaan yhteistyössä muiden kyläkoulujen kanssa, muun muassa lasten kaverisuhteita näin kehittäen. Omasta mukavuudesta on siis tingittävä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin
En ole vuosikausiin käynyt missään vastaavissa tilaisuuksissa, koska on aivan liian tuoreessa muistissa se, kun olin katsomassa vuosia sitten erästä näytelmää ja esityksen päätteeksi jalat eivät enää ottaneet alleen. Istuessani penkin päässä, koko rivi joutui poistuman penkkirivin toisesta päästä pois.. minun istuessa tiiviisti omalla penkillä väylän tukkeena. Kukaan ei toki vaivautunut silloin myöskään auttamaan minua siitä ylös, vaikka sali oli myyty loppuun.
Nyt arvioin, että selviän korkeintaan tunnin kestävästä episodista ilman kyynärsauvoja, koska matka esityspaikkaan oli tosi lyhyt ja tarjolla oli istumapaikka. Sisälle pääsin kohtuu kunnialla. Alle 10 minuutin istumisen jälkeen aloin tuntea, miten tunto alkaa taas kadota navasta alaspäin. Yritin istuessa venytellä mahdollisimman huomaamattomasti, jotta hermopuristus edes vähän ranganseutuvilla vähenisi, eikä kenenkään tarvitsisi “kantaa” minua ulos esityksen päätteeksi.
Häpeän pelko
Miksi sitten jätin kyynärvauvat todellisuudessa autoon?
No siksi, että epäilin, että esimerkiksi tyttärestä saattaisi olla noloa, jos, tai ei edes jos vaan kun kesken esityksen, sillä hetkellä kun esityksessä on hiljaista ja kaikki odottaa, äiti hyvin suurella todennäköisyydellä juuri silloin pudottaisi kyynärsauvan lattialle, ja siitä kuuluisi aivan jäätävä kolina…. ja kaikki tuijottaisivat meitä alta kulmain. Koska se on kuitenkin fakta, että vähintään kerran ne kepit rävähtää lattialle, kunnei niitä yleensä mihinkään “tukevasti nojalle” saa.
Pitäisikö kuitenkaan tällaisesta asiasta tuntea häpeää, tai olettaa muiden paheksuvan “epänormaalia” toimintaa? EI! Se on vain kummasti luihin ja ytimiin asti juurrutettu tarve pyrkiä käyttäytymään massan mukana mahdollisimman “normaalisti”, jotta ei aiheuta muille ihmisille hämmennystä tai pahaa mieltä.
Hieman haparoivin askelin ja muutaman horjaduksen kera kuitenkin reissusta selvittiin sekä yhtä hienoa kokemusta rikkaampana! Toivottavasti pääsen “lokkeilemaan” jatkossakin! 🙂