Jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa, eikä ilmaisia lounaita ole! Alkukuusta olen postannut elämästä sitä puolta, mitä yleensä kaikki haluavat tuoda omasta elämästään esiin. Aktiivista, iloista, niin sanottua hyvää ja toimeliasta elämää…
Lääkkeettä kipujen keskellä
Omalla kohdalla selkäsairauden varjostaen joka ikistä päivää ja joka ikistä askelta, on usein hyvin kuluttavaa ja raskasta pyrkiä ihmisten ilmoilla olemaan “rento ja hymyilevä” kanssaihminen. Sillä taustalla on jatkuvasti jäytävä todella kova kipu.
Silti toivon, että saan aina itse tehdä sen päätöksen, haluanko osallistua johonkin karkeloihin tai kissanristiäisiin, eikä päätöstä tehtäisi puolestani – koska “kuitenkin se siellä vaan kärsisi..” En kuitenkaan halua elää koko loppuelämääni neljän seinän sisällä “vain kärsien”.
Itselläni ei lääkeyliherkkyyksien vuoksi ole mitään kivunlievitystä käytössä. Kipupolille olen pyrkinyt kolmesti, jokaisella kerralla olen bumerangina lentänyt sieltä ulos, ennen kuin olen sisälle edes päässytkään.. Kivun kanssa on ollut pakko jotenkin opetella elämään, koska kuitenkin lähtökohtaisesti haluaa elää.
Omaa kehoa kuunnellen
Pitääkin siis kuunnella itseään tarkasti. Tietynlaisella elämän himmailulla pärjää usein ilman pahimpia romahduksia. Ensimmäiseksi yleensä siitä huomaa ottaneensa askelia päivässä, kun alkaa tavarat putoilla käsistä. Sirpaleiden onneksi sanotaan tuovan onnea!
Astioiden rikkoutumisen pelossa olenkin siirtynyt pääasiassa pahvi ja muoviastioihin, koska ne ei aiheuta niin suurta työtä pudotessaan, kuin esimerkiksi lasi. Ne kuormittavat valitettavasti ehkä ympäristöä, mutteivät tunnu niin pahalta jalkapohjassa, jos astuu pudonneen astian päälle..
Läheisten apu kivun tason tunnistamisessa
Tavaroiden pudottelun jälkeen usein seuraa puheen epäselkeyden vaihe. Tässä onkin läheiset olleet hyvinä “kielipoliiseina” usein apuna, sillä itse en huomaa sitä, että puheeni puuroutuu. Ainakaan varhaisessa vaiheessa.
Sitten sen kyllä huomaa, jos muut lakkaavat ymmärtämästä mitään, mitä yrität puhua! Mutta siinä vaiheessa ollaan jo niin kovaa vauhtia matkalla hermokipujen syvimpiin svääreihin, että ollaan jo niin sanotusti pahasti myöhässä.
Jos jo siinä vaiheessa kun läheiset on huomauttaneet puheeni vienosta epäselkeydestä on ymmärtänyt vetää itsensä vatupassiin sohvalle, on vielä mahdollisuus selvitä sen hetkisestä kipukohtauksesta niin sanotusti “helpolla”. Tunnin parin kylkimakuutuksella – puolta vartin välein vaihtaen, pahin ongelma saattaa poistua -tai ainakin siirtyä ja taas mennään.
Rentona kohti sähköiskuja
Tässä vuosien varrella olen huomannut sen, että kipujen iskiessä todella valloilleen, on sähköiskumaiset kivut helpoin ottaa vastaan ollessa aivan rentona. Se ei poista sitä tunnetta, että ne kivut on aivan kauheita, mutta se auttaa selviämään pahimman yli.
Rentous on silti helpommin sanottu kuin tehty, sillä kivut muistuttaa samaa tunnetta minkä saa osuessaan esimerkiksi sähköpaimeneen kytkettyyn aitalankaan. Eikä rentous ole ensimmäinen ajatus, mikä tulee mieleen paimenlangan iskussakaan..
“Ettiippäin, sano mummo lumessa..”
Summa summaarum, eteenpäin on kuitenkin pyrittävä ja koitettava jonkinlaisessa balanssissa elää. Aiemmassa postauksessani kivusta, pohdin myös sitä, että kipuja tulee piiloteltua myös toisen ihmisten vuoksi, etteivät he hämmenny, pelästy tai pahimmillaan syrji vain siksi, että olet kipeä…
Niillä eväillä jokaisen on mentävä mitä on annettu, enkä sinänsä valita. Uskon myös vahvasti sanontaan, “kyllä se aurinkokin joskus risukasaan paistaa”. Olen omaan elämääni kuitenkin melko tyytyväinen tällä haavalla… vielä kun olisi mahdollisuus riittäviin avustaja tunteihin, jotta voisi elää niin sanotusti täysipainoisempaa elämää.. ja pääsisi ehkä joskus sinne leffaankin… 😉
Kipujen keskeltä terkut pyhäpäivään! – m-