Blogilinjalla: Maria

Ilon ja surun tasapainoa

On vaiennut haukku, poissa on kotimme valppain vahti

Sydänjuuria myöden raastaa, kun kotiin palautuu päivän päätteeksi eläinlääkärireissulta pelkkä talutushihna.

Eläimen omistajan raskaimpia hetkiä on se, että joutuu luopumaan rakkaasta ystävästään, usein omistaja joutuu tekemään lähdön hetkestä itse päätöksen.  Yleensä lähtöjärjestys täältä tuonimmaiseen menee niin päin. Me menetimme  viikonloppuna  12-vuotiaan Poju koiramme.

Alkuvuodesta Pojulta löytyi sydämestä sivuääni ja tarkempien sydäntutkimusten perusteella selvisi, että hänellä on mitraaliläpässä vuoto, eikä sydän puristu aivan niin tehokkaasti kuin pitäisi. Poju sai sydänlääkkeet. Lääkkeistä tulikin koiralle paljon lisäpotkua, vaikka 12-vuotias koira olikin ikäisekseen edelleen muutenkin hyvin terhakka.

Koko tämän helleajan pelkäsimme, että onko sydämelle liian suuri rasitus nämä helteet, vaikka Pojulle on hankittu erilaisia viilentäviä petejä, tuuletinta ynnä muuta, joilla on saatu vilvoitettua koiran oloa. Sydän kyllä kesti hellekelit, mutta kohtaloksi koitui erittäin ärhäkkä syöpäkasvain. Eikä koira enää palannut eläinlääkärireissulta takaisin kotiin. Haikein mielin jätimme hyvästit Pojulle.

Askel kohti avustajakoiraa

Yksi avustajakoiran saamisen ehto on se, ettei avustettavalla ole jo ennestään omaa niin sanottua henkilökohtaista koiraa. Koska se aiempi koira saattaisi dominoida tilanteita, jolloin avustajakoira väistäisi tälläisissä tilanteissa.

Minun henkilökohtaisia koiria meidän koirista ovat olleet Pimu ja Poju. Toivon Pimun olevan luonamme vielä vuosia, mutta kun nykyiset henkilökohtaiset koirat siirtyy taivaallisille paimennusmaille, aukeutuu mahdollisesti ovi avustajakoira jonossa taas eteenpäin. Avustajakoiraa olen jo jonottanut viitisen vuotta.

 

 

Hipsu täyttää vuosia

Jos surua, niin hieman iloakin. Hipsu-kissamme täyttää 16-vuotta. 

Hipsun tarina on sillä lailla erilainen, että hän vain ilmaantui meille pienen pienenä kissanpentuna.  Heinäpaalien joukkoon oli  ilmestynyt kissanpoikanen. Hän oli niin pieni, ettei silmät olleet edes vielä auenneet.

Emme varmaan olisi häntä ollenkaan löytänyt muuten, mutta hän miukui niin kovaäänisesti, että kiinnitimme ääneen huomion ja heinäpaaleja siirtämällä löytyi paalien joukosta pienen pieni pesä, jossa oli yksi pentu. Emokissaa emme koskaan tavanneet. Omat kissamme on olleet leikattuja. Eli Hipsun vanhemmat jäivät meille täydeksi mysteeriksi.

Hipsu joi ensimmäiset elinkuukaudet apteekista ostettua kissanmaidon korviketta, maisteli kiinteitä kissanruokia, kasvoi ja voimistui.  Hipsu on viettänyt hiirikissan elämää ehkä vuosikymmenen, mutta nyt ikääntyessä näköongelmien ilmaantuessa hän on viettänyt suojattua sisäkissan elämää.

Hipsun lempipuuhaa on kissapuussa kiipeily ja kissapuun tasoilla lepäily. Heti ruoka-astian kolahtaessa, on Hipsu ensimmäisenä tutkimassa mitä ruokaa sieltä nyt tuleekan.

Hipsun arjessa on tärkeää, että huonekalut, esineet, ruokakupit ja juoma-astia pysyvät samoilla paikoillaan, jotta hänen on helppo löytää oikeat kulkureitit, vaikka hän on lähes sokea.  Tutussa kiipeilypuussakin hän liikkuu tottuneesti näkörajoituksista huolimatta.