En enää edes muista kuinka pitkä hellejakso on takana… pitkä! Päivästä toiseen, viikosta toiseen ulkona on miltei päivittäin porottanut paahtava aurinko ja meillä asunnossa sisällä on hyvänä päivänä “vaan” +30 astetta, huonoina vähän enemmän.
Muistoja menneestä
Ennen pyöröpaalaimen hankintaa, “pahimpina” heinätyövuosina meille tuli heinäsadoksi yhteensä yli 5000 pienpaalia kesässä.
Silloin oli normaalia, että esimerkiksi päiväntöiden jälkeen iltapuhteina viskelin heinäpaaleja ensin pellolta kärryyn, kärryssä pinoon, purkupaikalla alas kuormasta, siellä heinät vielä pinoon, joka vaati kerran tai kaksi tarttumista samaan paaliin. 12 kilon heinäpaalien heittoon tuli helpostikkin 1000 toistoa illan aikana.
Facebookin muistoissa putkahti muutama päivä sitten esiin muisto viimeiseltä heinätyökesältä. Viimeiset heinätyövuodet olivat sikäli kyllä ruumiillisesti helppoja, sillä pääasiassa kaikki heinät tehtiin esikuivattuna pyöröpaaleihin ja minun hommani oli paalien käärintä muoviin. Kaikki työvaiheet siis sujui konevoimin.
Muistossa hieman sarkastisesti totean, että “Oon kuullut, et hellepäivinä ois kiva lojua biitsillä. Uskon sen olevan urbaanilegendaa, heinäpellolla on varmasti paljon mukavampaa.”
Helppoa kuin heinänteko..
Jokainen heinätöitä tehnyt kuitenkin tietää, että sen lisäksi, että heinäpellolla on työtä loputtomiin, siellä on usein todella kuuma auringon paahtaessa säälimättömästi sekä joka puolelta itseä syöviä paarmoja ihan hullun paljon, hiki virtaa eikä väsymystä oikein voi tuntea. Vaikka väsymystä tuntisi, sille ei voi alistua, koska kuitenkin kohta tulee sade joka pilaa koko homman kastelemalla kuivuneet heinät, jolloin on riskinä koko sadon menettäminen.
Facebookissa tuli vastaan myös toinen mielenkiintoinen muisto,ajalta jolloin selkä oli jo antanut muutamia varoituksia tulevista ongelmista. Mutta en luovuttanut vielä silloin, en vaikka makasin välillä tunnin, jos toisenkin maassa tai heinäladon pohjalla, selän pettäessä.
Facebookissa tuli vastaan myös toinen mielenkiintoinen muisto,ajalta jolloin selkä oli jo antanut muutamia varoituksia tulevista ongelmista. Mutta en luovuttanut vielä silloin, en vaikka makasin välillä tunnin, jos toisenkin maassa tai heinäladon pohjalla, selän pettäessä.
Nyt on hommat siinä mielessä muuttunut, että onneksemme eräs herra aina yhtä aurinkoinen jaksaa uurastaa heinäpaalien kimpussa ja minä “hiukan niinkuin hyödyttömänä noihin hommiin”, olen todellakin saanut olla siellä biitsillä! Joka päivä, jos on vain ollut mahdollista, olen pyrkinyt pääsemään mereen uimaan, ennenkuin tulee taas sitä ikävää sinilevää.
Uimaan?
Uimisharrastusta hieman haittaa muun muassa avustajien puute. Jos sulla on kuukaudessa 40 tuntia apua saatavilla, ja lyhin työvuoro on kaksi tuntia, ei tarvitse olla kovin näppärää matikkapäätä, jotta voi päätellä, ettei apua ole saatavassa edes päivittäin.
Sitten toki vielä pitäisi valita, haluaako vaikka vaatteet kunnolla päälleen edes sen 20 päivää kuussa, vai haluaako sinne uimaan.. Yksin uiminen kun on melko vaarallista. Tuli huomattua, että se voi olla sitä myös porukassa.
Kelluttaa alle pinnan
En ole koskaan käyttänyt minkäänlaisia kellukkeita uidessa. Nyt tulin kokeilleeksi muiden mukana sellaista pitkää kelluntapötköä. Lopulta olin aivan rantavedessä, otin oikeaan kainaloon oman ja uimakaverin pötköt.
Sillä seurauksella, että pötköt alkoivat kelluttaa oikeaa puoltani. Käsien liikkeiden ollessa vajavaiset, en saanut pötköjä enää pois kainalosta. Vettä oli vain noin 50 senttimetriä, mutta voimattoman vasemman puolen ollessa kohti pohjaa, ja pötköjen pitäessä oikea puoli kohti pintaa, ei minulla ollut oikeastaan mitään jakoa päästä etenemään, ei pintaan, eikä rantaan! Jouduin pyytämään apua. Onneksi sitä sain. En tiedä kauanko olisin siinä jaksanut räpiköidä ja yrittää pitää päätä pinnalla.
Ei tullut itselle mieleenkään, miten vaarallisia voi uimakellukkeetkin olla, jos niitä ei osaa käyttää.
Artikkelikuva: Minnin kanssa vilvoittelemassa meressä, kuvannut Heidi Rannikko