Tänään on vietetty tehokas perjantaipäivä. Perinteisen lapsen koulukyytien lomassa, istuskelin visusti autossa muutamat etäpalaverit Teams:in välityksellä. Autossa on oikeasti aika hyvä istua, kunhan sieltä ei vaan tarvitsisi yrittää kammeta itseään pois.
Kissan rokotus
Koulupäivän jälkeen lähdimme viemään Arka- kissaa rokotukselle eläinlääkäriin. Vaikka Arka on sisäkissa, pidän tärkeänä, että kissojen viralliset rokotukset tulee otettua.
Automatka sujui hyvin, mutta perillä Arkaa alkoi jännittää kuljetuslaatikossaan hurjan paljon. Tunsin jo piston sydämessäni sen vuoksi, että olin hänet vienyt sellaiseen “liian jännittävään” ympäristöön.
Onneksi rokotus oli nopeasti ohi. Eläinlääkäri teki samalla perus tutkailun kissan kunnosta ja kaikki oli aivan kunnossa.
Äitiyden “suurin” haaste
Olen pyrkinyt olemaan aina tarvittaessa lapsen tukena ja mahdollistamaan lapselle sellaisia asioita, mitä on “mahdollistettavissa järkevyyden rajoissa”. Välillä on ottanut koville.
En esimerkiksi voi sietää mitään urheilua. Pidän toki liikuntaa äärettömän tärkeänä ja kannustan ihmisiä omaehtoisesti liikkumaan, oman hyvinvoinnin rajoissa. Mutten voi sietää urheilukilpailuja, en mitään niistä, en edes eläinurheilua.
Vain lapsen tähden
Minulla on lapsi joka pitää urheilusta, hän haluaa muun muassa harrastaa yleisurheilua. Se vaatii melkoista maskaamisen taitoa vanhemmalta, että sielu verellä raahautuu viikoittain seuraamaan lapsen yleisurheilukilpailuja.
Menen sinne silti, koska se on lapselle tärkeää. Olen toki aina iloinen ja ylpeä hänen suorituksistaan ja pyrin siihen, että tärkeintä olisi osallistumisen riemu – ei kilpailu.
Minulle tekee tiukkaa myös se, että paikalla on välillä kilpailuhenkisiä ihmisiä tai näin aspergerin silmin, silmät kiiluen lasta karjuen kannustavat vanhemmat näyttävät ehkä enemmän epävakailta – kuin kannustavilta.
Mutta yritän ymmärtää, että he ehkä vain haluavat lapselleen hyvää suoritusta. Vaikka näin sivusta kuuntelijalla suurin tunne siinä hetkessä on lähinnä pakokauhu.
Korreloiko lasten harrastukset vanhempien toiveita?
Näin se varmaan menee usein vanhemmilla, että lapset haluavat harrastaa jotain aivan muuta, mitä vanhempansa. Muistan oman äitini “kauhun hetket”, kun hän “joutui” tulemaan kanssani ratsastustuntia katsomaan tallille ja hän näki YHDEN hevosenlantakasan tallin pihassa.
Muistan kun pyörittelin silmiä päässäni, kun kuuntelin likaista lantakasaa päivittelevää äitiäni. Oma lapseni varmasti pyörittelee vastaavasti silmiään, oman äitinsä urheilufobioiden tähden.
Suurin koetikivi
Lapsi sai itselleen liput paikalliseen jääkiekkopeliin. Tuli ongelmaksi se, ettei hänelle löytynyt pelikaveria. Lähipiiristä kukaan aikuinen ei meinannut ehtiä. Kaikki tuntuvat kummastelevan sitä, miksen mene itse.
Kerroin suoraan, etten pysty olemaan siellä. Pelien selostuksen äänet on niin kammottavia herkille kovilleni, että kylmä hiki valuu pitkin kroppaa ja rinnasta kivistää, jos joutuu minuutinkin kuuntelemaan mitä tahansa urheilua. Se on minulle täysin sietämätön tilanne. Enkä voi sille itse mitään.
Kuulosuojaimia en itse pysty myöskään käyttämään. En voi olla ihmisjoukon keskellä, jos en kuule väkijoukon ääniä ympärillä -sitä missä he ovat ja kuinka lähellä he liikkuvat.
Parkkipaikat kadoksissa ja liian kaukana
Koitin etukäteen selvittää netistä parkkeerausmahdollisuuksia jäähallin lähellä, mutten onnistunut löytämään liikuntaesteisten pysäköintiohjetta.
Paikan päällä pysähdyin ensimmäisen näkemäni liikenteenohjaajan luo, hän kertoi ettei vajaalta näyttävälle pysäköintialueelle saa liikuntaesteisetkään pysäköidä, koska kyseessä on jonkinlainen “tähtiparkkis”. Jostain seuraavasta portista kuulemma voi yrittää saada autoa parkkiin – minulle ei selvinnyt mikä portti se toinen sitten on…
Tovin ruuhkassa edes takaisin ajelun jälkeen kurvasin auton lähimpään mahdolliseen parkkiin. Matkaa hallille oli siitä noin 200 metriä. Totesin, että onneksi lapsi sai itselleen pelikaverin, sillä minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia siinä hetkessä tämän reiteni kanssa kävellä edes hallin ulko-oville asti. Olisin lyyhistynyt jo matkalla.
Mikä tärkeintä, lapsi sai onnistumisenkokemuksen ja itse istuskelin jälleen pääasiassa autossa. Mutta tästä on nyt viikonlopun hyvä alkaa! Mukavaa viikonloppua myös just sille.
