Olen viettänyt viime päivät kohtuu tiiviisti traumamoodissa. Monestakin syystä. Olen kertakaikkisen uuvuksissa asioideni hoitamisesta sekä uusiutuneen flunssan, unettomuuden, kipujen ja yksinäisyyden vuoksi, näin muutaman asian mainitakseni. Viime viikolla oikean polven ja jalan kipu äityi niin kovin ettei jalka kestänyt ajoittain askeltakaan ylämäkeä tai rappusia. Se yksinkertaisesti petti alta viiltävien kipujen saattelemana. Keräsin rohkeuteni ja laitoin reumapolille netin viestipalvelun kautta avunpyynnön. Toivoin saavani apua, erityisesti fysioterapeuttista, sillä lääkkeitä menee jo valtava määrä. Reuman vastauksen ensimmäiset sanat olivat valitettavasti meidän kautta ei.
Sain myös lähipäivinä kerättyä rohkeuteni hakea jälleen psykoterapiaa. Olen terapeuttia etsinyt kolme vuotta, tuloksetta. Minua ei ole otettu edes jonoon ja eräs terapeutti totesi ettei tiedä Turun alueelta ketään, ketä ottaisi. Minulla on valtaisia haasteita ja vakava traumatausta, joten ihan kenelle tahansa en voi mennä. Psykofyysinen lähestymistapa olisi itselleni sopivin. Keskusteluapua olen saanut varhaisteini-iästä. Jos se olisi kompleksiseen posttraumaattiseen stressihäiriöön auttanut, olisin varmasti jo hyvinkin hyvässä kunnossa. Tilanne on kuitenkin päinvastainen.
Trauma on varastoitunut kehoon ja, jos on jatkuvasti vireystilan säätelyn ongelmia ja elimistö hälytystilassa, niin siinä ei parhaimmatkaan keskusteluavut välttämättä auta. Trauma ei ole useinkaan parannettavissa kielellisellä tasolla. Se vaatii kokonaisuuden huomioimista ja hoivaamista. Trauma haluaa tulla nähdyksi, kohdatuksi ja hoivatuksi. Traumatisoituneen hoito on pitkäjänteistä ja voi olla, ettei vakauttamisvaihetta pidemmälle aina kyetä menemään. Olen ollut häkeltynyt siitä ettei esim.psykiatrian polilla ole juurikaan traumaosaamista. Se pistää hiljaiseksi, kun Suomi on hyvin traumatisoitunutta kansaa.
No. Jokatapauksessa. Uskalsin lähettää terapiahakemuksen noin 20 terapeutille. Heistä yhdeksän vastasi vuorokauden sisään valitettavasti ei/en….Hätäni syveni entisestään. Tiedän, mitä apua tarvitsen, jotta pystyn elämään inhimillisempää elämää. Apua ei vain ole saatavilla. Lukuunottamatta keskusteluaikoja, lääkitystä ja ajoittaisia sairaalajaksoja. Olen toki kiitollinen näistäkin, paras olisi, mikä saisin oikeanlaista apua. Sairaalaan päädyn siinä kohtaa, kun voimat on kertakaikkisen loppu. Sitten olen siellä joistain päivistä viikkoihin ja minut päästetään kotiin ”toipuneena”. Sitten jään elämään elämääni traumavankilassani ja koetan selviytyä parhaan kykyni mukaan. Ja kykyjä minulla riittää. Tämä kierre toistuu ja huomaan traumatisoituvani jatkuvasti lisää. Tähän päälle vielä pelko siitä, että hoitoni psykiatrian polilla päätetään. Potilaita on huomattavan paljon enemmän kuin kapasiteettia hoitamiseen. Kuitenkin tässä kohtaa hoitoni päättäminen olisi vähintäänkin epäeettistä ja moraalitonta.
Tosin… Tässä kohtaa on mainittava psykiatrinen sähköhoito, johon pääsin ollessani tammikuussa sairaalajaksolla. Tämän hoidon kanssa kävikin niin, että se lopetettiin kertomatta siitä minulle. Kuulin hoidon lopettamisesta, kun minulla oli etäaika psykologilleni. Hän sattui huomaamaan tämän koneelta tiedoistani. Nyt minun tarvitsisi löytää voimaa tehdä valitus hoitovirheestä. Sähköhoitoa oli määrätty minulle 12 kertaa ja viidennen käynnin jälkeen tapahtui hoidon lopettaminen. Kyseessä on erittäin kajoava ja rankka hoito, jossa luottamus hoitohenkilökuntaan on ensiarvoisen tärkeä asia. Luottamukseni karisi tämän kokemuksen myötä täysin.
Tilanteeni on siis se, että olen sairaampi kuin koskaan aiemmin, mutta saan vähiten asianmukaista hoitoa kuin milloinkaan aiemmin. Olen pienituloinen, joten tuloni eivät riitä yksityisen puolen hoitoihin. Niihin kyllä pääsisi nopealla aikataululla, mikäli rahaa riittäisi.
Pelkään oman terveyteni puolesta ja olen lopen uupunut. Minun on vaikea ymmärtää, ketä ja mitä tälläinen hoitojärjestelmä palvelee. Varmaa on ettei ainakaan monisairaita, jotka ovat jo muutoinkin tiukoilla elämässään.
Tässä kohtaa on myös mainittava resurssit. Tai resurssipula, josta mainitaan lähes jokaikisellä käynnillä. Eikö olisi resurssien täyttä hyödyntämistä, mikäli ihminen kohdattaisiin hätänsä kanssa kokonaisuutena? Voisiko kenties olla hyödyllisintä hoitaa juurisyytä sen sijaan, että hoidetaan yksittäisiä oireita selvittämättä, mistä todella on kyse. Tai, että hoidettaisiin ennenkuin tilanne on jo niin haastava ettei mikään apu enää riitä. Selvää on se, että nykyinen sirpaleinen hoitotapa ei kertakaikkiaan toimi. Uskon, että siitä kärsivät niin potilaat kuin myös hoitohenkilökunta.
Yritän jotenkin ylläpitää uskoa, toivoa ja rakkautta. Onnekseni tänään sain jutella sielunsiskoni kanssa ja jakaa hetkisen maailmantuskaa, jonka lisäksi sain häneltä avuntarjouksen. Valonpilkahduksen sysipimeässä.
