“Olen tehnyt kauhean virheen!” totean hiljaa.
Seison pimeässä tilassa. Se on mustempi kuin vantablack – hiilinanoputkilla päällystetty pinta – pystyisi ikinä luomaan. Ei ole kattoa, lattiaa tai seiniä. On vain pimeyttä. Askeleeni kaikuvat kaukaisuuteen.
“Viime kerralla unohdin tehdä jotain”, jatkan harmistuneena.
Otan muutaman harhailevan askeleen ja sitten pysähdyn.
“Siitä oli tullut jo tärkeä tekijä tälle odysseialle!” sanon korottaen ääntäni, kuin toruakseni itseäni.
Otan jälleen muutaman harhailevan askeleen. Sitten käännyn katsomaan taakseni. Pimeydessä on jotain. Kohotan oikean käteni ja napsautan sormia. Kolmen metrin päähän ilmestyy valopilari. Sen valkoinen ja pehmeä valo sykkiii rauhalliseen tahtiin.
“Nimittäin tämä. Tämä… valopilari”, jatkan mietteliäänä.
Kävelen sen ympäri, raapien samalla pientä partaani.
“Olen pahoillani, viimeisin matka oli niin tunteellinen, että unohdin… universumini fysiikan lait”, sanon alakuloisesti.
Pysähdyn.
“Mutta älkää huoliko, tällä kertaa tulen astumaan valopilariin. En todellakaan jätä sitä tekemättä”, totean mahdollisimman vakuuttavasti näkymättömälle yleisölle.
“Hyvä! Tämä asia on nyt loppuunkäsitelty”, totean tyytyväisenä ja kohotan taas oikean käteni. Sitten napsautan sormia.
Lunta alkaa satamaan. Kauniit lumihiutaleet leijuvat hiljalleen alas.
“Talvi, toinen lempivuodenajoistani. Pakkanen ja suuret lumikinokset. Lymimyrsky? Nautinto”, luettelen nostalgisesti.
Napsautan taas sormia. Valopilarin lähettyville ilmestyy hammaslääkärin potilastuoli, jossa makaa toinen versio minusta. Ympärilläni ovat hammaskirurgi ja hoitaja, jotka operoivat suutani.
“Monta vuotta sitten, minulta leikattiin neljä viisaudenhammasta pois. Viimeisen kanssa tuli hieman… komplikaatioita”, totean jännittyneenä.
“Oli muuten aika kova futismatsi eilen telkussa! Katoikko?” kysyy hammaskirurgi innostuneena hoitajalta.
“Juu…” vastaa hoitaja, yrittäen keskittyä työhönsä.
Napsautan jälleen sormia. Toinen versio minusta potilastuolilla, hammaskirugi ja hoitaja katoavat.
“Hammaskirurgi rikkoi hampaan alla olevia hermosäikeitä. Kuvittele sitä tilannetta, jossa käyt noin viiden kuukauden ajan päivystyksessä ja joka kerralla tarjotaan buranaa, eikä uskota hermovaurion mahdollisuutta?” totean hieman huvittuneena.
Sitten heilautan käsiäni ilmaan, kuin luovuttaen.
“No, juttu meni potilasvakuutuskeskukseen. Se siitä”, jatkan ymmärtäväisenä.
“Mutta… tulen syömään lääkkeitä kipuun koko loppuelämäni. Kyllä, ne helpottavat kipua. Silti kuitenkin talvella leukaan sattuu enemmän”, pohdin harmistuneena.
Lähden kävelemään kohti valopilaria.
“En voi nauttia talvesta enää niin kuin aiemmin. Se harmittaa”, mutisen hiljaa.
Saavun valopilarin luokse ja pysähdyn.
“Pidä katse horisontissa, maaliviivassa. Käännä kipu energiaksi.. tai jotain”, sanon kohauttaen olkapäitäni.
Otan muutaman harhailevan askeleen valopilarin ympärillä. Sitten lyön käteni yhteen.
“Se siitä. On aika jatkaa dokumenttielokuvan leikkaamista”, totean tyytyväisenä.
Jään katselemaan ympärilleni, miettien kuumeisesti jotain.
“Hmm… Jotain minun vielä piti sanoa… tai tehdä”, pohdin ääneen.
Raavin pientä partaani ja katson valopilaria.
“Noh, kohta se tulee varmasti takaisin mieleen”, rauhoittelen itseäni.
Jään katselemaan valopilaria lumisateessa.