Musta aukko, tuo mysteerinen aika-avaruuden ilmiö, on askarruttanut monia tähtitieteilijöitä jo vuodesta 1784 lähtien. Vasta 1900-luvulla sen olemassaoloa alettiin pohtimaan toden teolla, tästä saamme kiittää monia pioneereja, kuten Albert Einsteiniä ja Stephen Hawkingia.
Ensimmäinen visuaalinen todiste mustista aukoista saatiin vasta vuonna 2019, kun Event Horizon Telescope -projektin tutkijat onnistuivat kuvaamaan sellaisen Messier 87 -galaksissa.
Tuo suttuinen kuva, jossa oranssinpunainen rengas lepäsi pimeyden keskellä, mykisti monet tähtitieteilijät. Pelkällä matematiikan avulla mustia aukkoja on todistettu olevan, mutta ensimmäisen kerran niistä saatiin kuva. Mustien aukkojen muodostuminen sekä niiden vaikutus muihin taivaankappaleisiin pystytään selittämään, mutta se, mitä ne pitävät sisällään tai mikä niiden tarkoitus on, lepää spekulaation varjossa.
Nämä asiat ja avaruus yleisesti ottaen ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka ja tulevat tekemään niin, kunnes katoan tästä maailmasta.
Aikoja sitten päädyin hypoteesiin, jossa mustat aukot voivat olla jonkinlaisia madonreikiä, joiden avulla pystytään matkustamaan silmänräpäyksessä toiselle puolelle universumia. Ne voivat olla myös eräänlaisia tunneleita rinnakkaistodellisuuksiin. Tässä sääntönä on kuitenkin sellainen tosiasia, että et voi koskaan palata takaisin – ainoana vaihtoehtona on matkustaa syvemmälle.
Samalla teoretisoin alkuräjähdyksen syitä ja sitä, mitä tapahtuu, kun tuntemamme universumi on tiensä lopussa, oletetusti miljardien vuosien päästä tästä hetkestä. Voisiko olla niin, että mustilla aukoilla olisi silloin jokin tarkoitus?
Niitä syntyy koko ajan lisää ja ne voivat yhdistyä toisiinsa muodostaen yhä isompia mustia aukkoja kunnes ovat galaksien kokoisia, tai vielä isompia. Mitäpä jos ne kasvavat niin isoiksi, että ne luovat eräänlaisen pommin, mikä räjähtäessään tuhoaa koko universumin? Samalla tämä tapahtuma luo uuden alkuräjähdyksen. Näin ollen voisi ajatella, että tämä sykli on jatkunut ikuisuuden.
Ajatellaan asiaa näin: universumimme on jonkinlainen näyteastia laboratoriossa, johon luodaan elämää tietyin väliajoin. Meidän (älykkään elämän) tehtävänä on antaa jokin merkki olemassaolostamme tai ainakin päästä tältä “tuhoalueelta” pois ja jatkaa kehitystä. Olkoot se vaikka evoluutiomme viimeinen askel.
Myöhemmin huomasin ja suorastaan yllätyin, että en ole yksin näiden teorioiden kanssa – moni tähtitieteilijä on pohtinut vastaanvalaisia selityksiä alkuräjähdykselle ja mustille aukoille. Tämä ei kylläkään helpottanut oloani, vaan se ajoi minut ahdistuneena miettimään omaa elämääni.
Kun katson elämääni taaksepäin, niin olisiko minun pitänyt ottaa koulussa matematiikka ja fysiikka haltuun? Opiskella tähtitieteilijäksi? Olisiko silloin minusta tullut toimiva pala yhteiskuntaa? Nyt en ole sellainen.
Olen 42-vuotias, vaikean masennuksen ja sairauksien otteessa oleva mies, jonka työhistoria on naurettava. En onnistu saamaan töitä mistään. En ole missään hyvä, keskinkertainen ehkä. Elämää on jäljellä korkeintaan kolmekymmentä vuotta. Aika käy todellakin vähiin.
En ole edes onnistunut seurustelemaan kenenkään kanssa vakavasti – jos nyt jonkun ihmeen kautta päätyisin suhteeseen ja saisin lapsen, kerkiäisin kuolla ennen kuin tämä lapsi täyttää kolmekymmentä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä huolestuneemmaksi tulen – syyt elossapysymiselle vähenevät.
Olenko tuhlannut elämäni? Onko aika pistää hanskat naulaan?
En tiedä… joskus toivoisin, että kaikki nämä ajatukset päässäni vain loppuisivat. Täällä on ruuhkaa.
Taidanpa astua tuohon vieressäni olevaan valopilariin ja katsoa, minkälaisen seikkailun se tarjoaa.