Lennän vaaleansinisten valojuovien täyttämässä tunnelissa. Köyden silmukka on kietoutunut tiukasti vartalooni kiinni. Köysi vetää minua voimalla tunnelin päässä olevaa pistettä kohti. Se on pulsari, neutronitähti, mikä pyörii akselinsa ympäri huimaavaa vauhtia ja syöksee keskustastaan ulos voimakasta sähkömagneettista säteilyä. Olen nähtävästi matkalla kohti tuota keskustaa. Sitten kaikki menee valkoiseksi.
Iskeydyn kivuliaasti lattialle. Ilma karkaa keuhkoistani. Joku ottaa köyden pois. Yritän vetää ilmaa keuhkoihin, mutta joka paikkaan sattuu.
“Nooooh?” joku kysyy.
Kipu hellittää ja saan lopulta vedettyä happea. Katson ympärilleni. Olen mustavalkoisessa maailmassa, 50-luvun yksityisetsivän toimistossa, todennäköisesti Los Angelesissa. Edessäni seisoo kaksi, noin kolmekymmentävuotiasta herrasmiestä, JT ja JC. He ovat pukeutuneet pitkiin trenssitakkeihin ja lierihattuihin. JC pitelee köyttä kädessään ja JT viskilasia.
“Voi hitto… te kaksi”, totean pettyneenä.
“Milloin aiotte… ”, aloittaa JC.
“…esitellä meidät?” jatkaa JT.
Nousen ylös ja raavin päätäni. Minulla ei ole aikaa tähän.
“Minun pitää palata takaisin. Minun pitää jatkaa leikkaamista! Kaikki on vielä kesken”, totean molemmille turhautuneena.
He katsovat toisiaan hämmentyneenä.
“Mitä kummaa te oikein…”, aloittaa JC.
“…puhutte?” jatkaa JT.
Sietokyvylläni on tänään raja, mitä ei ylitetä. Osoitan sormella molempia, niin kuin Harrison Ford elokuvissa.
“Ei! Tämä pelleily loppuu nyt tähän. Vain yksi puhuu, OK?” totean vihaisesti.
Miehet katsovat toisiaan.
“Se…”, aloittaa JC.
“…sopii”, jatkaa JT.
Pyöräytän silmiäni ympäri niin, että meinaan saada jonkinlaisen kouristuskohtauksen.
“Te kaksi olette keskeneräinen idea. Te vaaditte aikaa. Ainakin muutaman vuoden, hitto soikoon!” tuhahdan kiukkuisena.
Miehet katsovat taas toisiaan, nyt hieman loukkaantuneena.
“Mutta, me ollemme tosi…”, aloittaa JC.
“…cool!” jatkaa JT.
Tilanne on absurdi, tiedän – väittelen kahden henkilön kanssa, jotka olen itse luonut.
“Kyllä, te olette tosi cool, mutta sitten joskus tulevaisuudessa. Yrittäkää ymmärtää tämä! Antakaa minulle aikaa”, totean sovittelevaan ääneen.
Miehet katsovat toisiaan. Vilkaisen rannekelloani – kymmenen aamulla. Aikaa jäljellä noin kaksi vuorokautta. Dokumentista tulee noin tunnin mittainen. Valmiina on nyt noin kaksikymmentä minuuttia. Kiire tulee. JC heittää köyden työpöydälle. Tästä voi tulla ihan hieno elokuva.
“Me olemme päättäneet…”, aloittaa JC.
“…että voin mennä”, jatkan yllättäen.
JC hämmästyy. JT juo viskilasin tyhjäksi yhdellä kulauksella.
“Teidän täytyy ymmärtää tämä asia jossain vaiheessa – teidän ajatukset on minun ajatuksia”, jatkan rauhallisesti.
JC tarttuu päästään kiinni kauhuissaan, kuin suojellakseen sitä.
“Sinä kontrolloit…”, aloittaa JC pelokkaana.
“…meidän ajatuksia?” jatkaa JT hämmentyneenä.
“Ei!” huutaa JC.
JC ottaa metallisen roskakorin lattialta ja tyhjentää sen sisällön pöydälle. Sitten hän laittaa sen päähän ja juoksee toimiston nurkkaan. JT vilkaisee minua toruvasti.
“Katso nyt mitä sait…”, aloittaa JT.
“…aikaan”, kuiskaa JC nurkasta.
Valopilari ilmestyy lähettyvilleni. JT miettii hetken jotain. Kävelen valopilarin luokse.
“Mitä jos sinäkin toimit jonkun ohjaamana?” aloittaa JT.
Pysähdyn.
“Mitä jos sinä et ole sinä?” jatkaa JC.
Puhallan ilmaa ulos suustani äänekkäästi. Nyt on ihan liian aikaista tuollaiselle aivojumpalle. Astun valopilariin. Voimakas jyrinä ympäröi minut. JC huutaa perääni jotain, mutta en saa siitä selvää, enkä välitä – editti odottaa.