Suuri louhinta- ja jalostamoalus puskee läpi äärettömän avaruuden. Olen yksi miehistön jäsenistä, matkalla kohti Kepler-444 planeettakuntaa, joka sijaitsee Lyyran tähdistössä. Miehittämättömät luotaimet ovat löytäneet yhdeltä sen planeetalta covaxium-mineraalia satojen miljoonien tonnien edestä. Mineraalia, jolle on kova kysyntä kvanttiprosessoreiden valmistuksessa. Ongelmana on vain yksi asia; syystä tai toisesta, miehistö kärsii rankoista painajaisista. Aluksen lääkäri on kummissaan. Mitä lähemmäs pääsemme tätä planeettakuntaa, sitä pahemmaksi painajaiset menevät.
Unet, useimmiten painajaiset, ovat muokanneet vahvasti psyykettäni viimeiset kaksi vuosikymmentä. Ne ovat niin voimakkaita kokemuksia, että niistä selviytyminen voi kestää monta päivää. Todellisuuden ja unimaailman rajaa on välillä hyvin vaikea erottaa.
Miehistö pelkää mennä nukkumaan. Osa pysyttelee hereillä stimulanttien avulla. Kapteenilla on edessä vaikea päätös, mutta ultimaaattisesti raha sanelee pelisäännöt – matka tulee jatkumaan kohti planeettakuntaa. Onneksi raskaimmat työt tekevät robotit, meidän tehtävänä on vain valvoa louhintaoperaatiota. Muutama päivä vielä ja olemme perillä.
Muistan kuinka kerran näin melkein vuoden putkeen unta siitä, että olin sarjamurhaaja. Kun heräsin näistä painajaisista, en millään suostunut uskomaan sitä, että poliisit eivät ole tulossa pidättämään minua. En ole murhannut ketään. Sen tajuaminen oli yksi helpottavimmista tunteista, mitä olen kokenut. Olin hämmentynyt, mutta onnellinen.
Valmistaudumme laskeutumaan Kepler-444f:n pinnalle. Se on uloin planeetta viidestä tässä planeettakunnassa. Kolme punaisena hohtavaa tähteä luovat aavemaisen tunnelman komentosillalle. Rakettimoottorit sylkevät tulta. Aluksen runko vääntelehtii ja tärisee. Olemme kaikki hiljaa ja keskitymme mittareiden seuraamiseen. Jokainen kokee selittämätöntä pelkoa tätä planeettaa kohtaan. Kymmenen kilometriä kosketukseen.
Pahimmat painajaiset ovat ehkä niitä, missä ihan kaikki tuntemani ihmiset ja tuntemattomatkin, tulevat luokseni ja alkavat haukkumaan minua. Jatkuvaa pilkkaa ja nöyryytystä, ilman mitään järjellistä syytä. Aivan kuin koko maapallon väestö olisi päättänyt asettua minua vastaan. Et voi taistella tätä vastaan, et voi edes lyödä ketään, koska iskusi ovat voimattomia ja hitaita. Toivoisin näkeväni enemmän unia lentämisestä. Se on rauhoittavaa.
Kolmas viikko louhintaoperaatiolle. Miehistö on kadonnut alukselta viime yön aikana. Vain robotit paiskivat töitä planeetan pinnalla. Olen yksin komentosillalla ja etsin kuumeisesti valvontakameroiden avulla jälkiä miehistöstä. Jokaisella työntekijällä on ihon alle asennettu jäljitinsiru. Jossain heidän täytyy olla. Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet kauhun täyttämiä. Miehistö muuttui väkivaltaiseksi ja vainoharhaiseksi. Kaikki alkoi siitä, kun lääkäri käveli ilmalukkoon ja astui ulos tyhjiöön. Yritimme estää häntä, mutta turhaan.
“Me odotimme tätä miljoonia vuosia”, huusi lääkäri, ennen kuin avasi oven.
Joskus unet voivat myös olla suuria inspiraation lähteitä, ne voivat esitellä sinulle kokonaisia uusia maailmoita, joista voit ammentaa mitä kauniimpia ja pelottavimpia tarinoita. Jos mitkään, niin unet, painajaiset, ovat kaksiteräisiä miekkoja. Se on tasapainoilua hulluuden ja järjen rajalla.
Kävelen avaruuspuvussa kolkon ja kivisen planeetan pinnalla. Olen löytänyt miehistön, kaikkien jäljitinsirut ovat kahden kilometrin päässä aluksesta, suuren vuoren alla. Vuori ei näytä luonnolliselta, tarkemmin katsottuna se näyttää rauniolta. Suuri paine kasvaa pääni sisällä. Aivan kuin jokin kuiskailisi minulle. Pelottaa, mutta jatkan kohti vuorta. Käteni tärisevät. Kylmä hiki virtaa selässäni. Valopilari ilmestyy vierelleni. Ei vielä, totean mielessäni ja kävelen sen ohi. Tämä arvoitus täytyy ratkaista.
Joskus meidän täytyy astua hulluuden syövereihin, jotta voimme koskettaa muita.