Vettä sataa kaatamalla. Istun pienen kiven päällä, joka lepää soraisella mäellä. Etäämmällä kymmenet tuhannet sotilaat taisteluhaarniskoissa juoksevat kohti liekehtivää horisonttia. Seuraan tätä mittavaa operaatiota haikeana. Maa alkaa tärisemään holtittomasti. Vierelleni juoksee pilvenpiirtäjän korkuinen taistelurobotti. Se ampuu kaikilla tykeillään horisonttiin ja kääntyy sitten katsomaan minua.
“By the God-Emperor! Mitä te oikein istutte täällä?” kysyy taistelurobotti piirrettymäisen kimeällä äänellä.
Sitten se katsoo minua tarkemmin. Horisontissa taivaalle kohoaa tusinan verran sienipilviä.
“Hetkonen! Sinä! Sinä tulit takaisin!” taistelurobotti huutaa äärimmäisen innostuneena.
Se hyppää ilmaan kuin koiranpentu ja laskeutuessaan maahan koko sorainen mäki meinaa hajota atomeiksi.
“Ainahan minä tänne eksyn, satoi tai paistoi”, totean hymyillen taistelurobotille.
Taistelurobotti istahtaa maahan niin että maa tärisee. Sitten se ampuu taas kaikilla tykeillään horisonttiin ja kääntyy katsomaan minua.
“Miten bloggaus meni? Oliko kivaa?” taistelurobotti kysyy innostuneena.
Kohautan olkapäitäni.
“En osaa sanoa vielä. Tuntuu kuin jokin toinen henkilö olisi kirjoittanut kaikki nuo kolmekymmentäviisi sivua. Aivan kuin olisin ollut jossain transsissa viimeiset kaksi kuukautta. Olo on epärealistinen”, vastaan mietteliäänä.
Taistelurobotti katsoo minua hiljaa.
“Okei, tunnustan – se oli hemmetin kivaa!” totean naurahtaen.
“Hävettää ehkä hieman, koska blogini ei välttämättä ollut ihan sieltä tavanomaisesta päästä. Toivottavasti en suututtanut ketään”, jatkan hieman alakuloisena.
“No, sentään olit oma, luova itsesi. Turhia hätäilet”, taistelurobotti toteaa puolustelevasti.
Taistelurobotti ampuu taas täyslaidallisen liekehtivään horisonttiin.
“Tiedätkö mitä? Sinä olet ihan liian kriittinen itseäsi kohtaan. Ota nyt rennosti edes hetki”, taistelurobotti jatkaa huolestuneena.
Horisontissa sienipilvet kohoavat taivaalle.
“Tiedän, tiedän. On paljon asioita, joita minun pitää korjata itsessäni”, vastaan ymmärtäväisesti.
Katson hetken mietteliäänä massiivisia sienipilviä.
“Mutta ilman työkavereiden… ystävien apua tästä ei olisi tullut mitään. Ei sitten yhtään mitään”, totean kiitollisena.
“Miska Rämö otti hienot kuvat minusta, ei tarvinut ottaa selfietä! Jessica Siljander teki muutaman maalauksen ja piirroksen minusta – niissä näytän hieman David Suchetin esittämältä Hercule Poirotilta! Ehkä minun pitää alkaa käyttämään viiksivahaa ja muotoilla samanlaiset viikset?” jatkan innostuneena.
Taistelurobotti kikattaa.
“Todellakin!” vastaa taistelurobotti.
“Mutta sitten on Roosa Kontiokari, joka oikoluki muutamaa tekstiä lukuunottamatta kaikki tekstini… se oli käsittämättömän hieno ele! Samoin Aurora Millasnoore ja Minna Rautio, jotka oikolukivat ne tekstit, mitä Roosa ei kerinnyt”, totean tyytyväisenä.
“Nämä oikolukijat, mukaanlukien Miska Rämö, Arina Hiltunen ja Aki Tuominen, kaikki antoivat arvokasta palautetta. He tukivat ja motivoivat minua. Uskomatonta! Samoin Jaakko Blomberg, työnantajani, joka ymmärsi tarpeeni kirjoittaa nämä tarinat, osittain työajalla”, jatkan haikeana.
Taistelurobotti on hetken hiljaa ja kääntyy sitten katsomaan minua.
“Huomaatkos yhden asian? Sinulla taitaa olla ystäviä, ketkä välittävät sinusta. Ei ne muuten noin tekisi”, taistelurobotti toteaa.
Raavin kuumeisesti pientä partaani.
“Se on asia, johon haluan uskoa. En ehkä ole niin yksin tässä maailmassa kuin luulin… Id sisälläni väittää toista, mutta nyt en kuuntele sitä, en tällä kertaa”, sanon ääni väristen.
Taistelurobotti nousee ylös ja ojentaa kätensä minulle.
“Lähdetäänkö näyttämään pahiksille se, missä kaappi oikein seisoo?” taistelurobotti kysyy intoa puhkuen.
Hyppään taistelurobotin kämmenelle.
“Hitto vie, näin teemme!” vastaan samaa intoa puhkuen.
Taistelurobotti nostaa minut olkapäälleen ja sitten juoksemmekin hihittäen kohti liekehtivää horisonttia.
Minä kiitän teitä rakkaat lukijat ajastanne, J. H. Jylkkä poistuu Blogilinjalta ja jatkaa Kera-kollektiivi -dokumentin tekoa.