Olen valtavassa metallisessa hallissa. Sen seinät ja katto ovat kiiltävän mustia. Lattia jakautuu kahteen osaan; syvänsiniseen mereen ja rantaan, joka on myös kiiltävän musta. Seison meren edessä. Otan kengät ja sukat pois jalasta. Astun veteen nilkkoja myöten. Rauhoittavan kylmä merivesi tuntuu hyvältä.
Kun olin armeijassa, kauan sitten, rynnäkkökiväärin purkaminen ja kokoaminen osoittautui välillä vaikeaksi; peukalot väsyivät ja niihin alkoi sattumaan. Pari vuosikymmentä eteenpäin ja sama ongelma on vieläkin. Nyt tätä tutkitaan, viimeinkin. Meren pinta alkaa kuplimaan ja aaltoilemaan, jokin on nousemassa syvyyksistä. Se jokin murahtaa. Halli tärisee.
Nämä tutkimukset johdattivat minut huomaamaan itsessäni jotain; olen viettänyt vuosikymmenen yksin. Suurimmaksi osaksi omasta päätöksestä, koska halusin tutkia itseäni ja ottaa selvää siitä, mitä todella haluan elämältä. Samalla jätin taakseni yhden asian, mitä pidin mitättömänä. Kuinka hölmö olinkaan. Meren pinnalle nousee kolossaalinen vampyyritursasta muistuttava olento. Se tuijottaa minua vihaisesti hohtavan punaisilla silmillä. Kymmenet lonkerot nousevat pinnalle. Yksi niistä lähestyy minua.
Miten niin yksinkertainen asia voi olla niin voimakas?
Kävin fysioterapeutin luona. Hän tutki käteni jokaisen lihaksen ja luun perusteellisesti. Sormet vaeltelivat ihollani, jota ei oltu kosketeltu noin pitkään aikaa. Ihoni meni kananlihalle. Lonkero tulee luokseni ja sen kärki menee rullalle, kuin tehdäkseen nyrkin. Nostan oman käteni ja puristan sen nyrkkiin myös. Nyrkkimme kohtaavat rauhallisesti – töks. Kolossaalinen merihirviö murahtaa tyytyväisenä.
Miten pelkästä kosketuksesta ihminen voi sulaa noin?
Oloni tuntui raukealta. Lämpimät aallot sisälläni rauhoittivat mielen. Olisin voinut kertoa tälle fysioterapeutille mitä vain. Hemmetin noitatohtori, mitä sinä teet minulle?! Lopeta! Ei! Älä lopeta! Kolossaalinen merihirviö nostaa toisen lonkeron pinnalle, jonka pää on myös rullalla. Se näyttää pitelevän jotain. Avaan nyrkkini ja ojennan käden kohti lonkeroa. Lonkeron kärki avautuu ja kämmeneen tipahtaa pingispallon kokoinen kivi. Se on kauniin vihreä ja läpikuultava.
Tutkimus päättyi ja kädet irtaantuivat toisistaan. Oloni oli kuin yksinäisellä koiranpennulla. Minun täytyy miettiä joitakin elämäni perusarvoja uusiksi. Yksinäisyys on voimavara, mutta kaikelle on rajansa.
Tällä kertaa en muuten hyppää valopilariin. Otan muutaman askeleen taaksepäin ja puristan vihreää kiveä tiukasti nyrkissä. Kolossaalinen merihirviö murahtaa innostuneena. Heitän vihreän kiven kauas merelle, niin lujaa kuin pystyn. Merihirviö sukeltaa sen perään. Aallot ja pärskeet kastelevat minut läpikotaisin. Naurahdan.
Minä jään hengaamaan tämän kaverin kanssa hetkeksi. Mihinkään ei ole nyt kiire.