Blogilinjalla: J.H. Jylkkä

Kohti uusia horisontteja

“By the God-Emperor!” huudan ääneen lukiessani taistelukypärän visiiriin ilmestynyttä viestiä. Juoksen järeässä taisteluhaarniskassa kohti liekehtivää horisonttia. Ympärilläni on tuhansia muita sotilaita, jotka juoksevat kanssani samaan suuntaan.
“Tukilinja-lehti kyselee, että haluanko olla vieraileva bloggaaja!” jatkan hämmentyneenä väistellen samalla plasmaluoteja.
“Tämähän vain lisää stressiä, minulla on jo dokumentin tekoa ja kahden kirjan kirjoittamista!” luettelen itselleni.
Pysähdyn ja jään katsomaan mietteliäänä liekehtivää horisonttia. “Mutta tämä on kyllä jälleen mielenkiintoinen käänne, jota en osannut odottaa. Mahdollisuus tehdä jotain, missä haluan olla isona tosi hyvä!” totean helpottuneena.
Maa alkaa tärisemään holtittomasti. Pilvenpiirtäjän kokoinen taistelurobotti juoksee vierelleni ja ampuu tykeillään horisonttiin. Sitten se kääntyy katsomaan minua.
“By the God-Emperor! Mitä te oikein seisotte täällä?” se kysyy piirrettymäisen kimeällä äänellä.
Horisontissa tykkien ammukset iskeytyvät maahan ja muodostavat tusinan verran sienipilviä taivaalle.
”Taistelukenttä on tuolla suunnalla!” jatkaa taistelurobotti osoittaen piipuillaan kohti tuhoa.
Jokin hohtavissa sienipilvissä saa minut huolestuneeksi ja käännyn katsomaan sitä.
“Mutta mitä minä kerron lukijoille?” kysyn epäuskoisena.
Nostan oikean käteni ylös ja tervehdin näkymätöntä hahmoa edessäni:
“Hei! nimeni on J.H. Jylkkä, 42-vuotias mies Helsingistä! Olen työkokeilussa Helsinki Urban Art ry:ssä, missä toimin käsikirjoittajana, ohjaajana, kuvaajana, tuottajana ja leikkaajana ja…”, totean tekopirteästi, mutta sitten jokin taas säikäyttää minut. “By the God-Emperor! Ne tietenkin haluavat kuvan minusta! Kirotut selfiet!” huudan pelokkaana taistelurobotille. “Mitä minä teen? Mitä minä kerron?” kysyn nousevassa paniikissa.
Taistelurobotti tuhahtaa ja istahtaa maahan niin, että maa tärisee. Sitten se ampuu taas muutaman ammuksen kohti horisonttia.
“Muistatko, kun noin viisi vuotta sitten päätit, mitä haluat tehdä loppuelämäsi?” se kysyy arvoituksellisesti. Horisonttiin nousevat taas sienipilvet. “Kun sairastuit, se halu vain kasvoi ja piti sinut järjissäsi pahimpien kipujen aikana. Se vie sinua eteenpäin. Olkoot päivät kyllästettyjä kivulla tai masennuksella, lopulta palaat sen halun avulla takaisin ihmisten pariin”, taistelurobotti pohtii.
Käännyn katsomaan tätä suurta, pilvenpiirtäjän kokoista hahmoa, joka puhuu kimeällä äänellä.
“Ja se halu, mikä palaa sisälläsi, on kertoa…”, taistelurobotti jatkaa ja kääntyy katsomaan minua.
Naurahdan.
“Siitä, kuinka meidän ei pidä pelätä niitä mörköjä sängyn alla. Nekin etsivät vain ystävää, mutta ne ovat niin ujoja, että meidän täytyy ottaa se ensimmäinen askel”, jatkan lausetta lempeästi.
“Wau-uuuu!” sanoo taistelurobotti haltioituneena.
Huokaisen helpotuksesta.
“Kiitos, ystävä”, totean ja taputan taistelurobottia jalkaan.
“Muista tulla välillä käymään, täällä on muuten liian yksinäistä”, se anelee.
“Älä huoli, ainahan minä”, vastaan hymyillen.
Pelihahmoni katoaa taistelukentältä.
“Noh, kohti tulisadetta sitten!”, tuumaa taistelurobotti ja nousee ylös. Sitten se juoksee hihittäen kohti liekehtivää horisonttia.

Rakas lukija, tämä on parhain tapa tutustua minuun – siihen, mitä päässäni pyörii ja miten kohtaan maailman. Seikkailen faktan ja fiktion rajamailla. Tulen kertomaan omalla tyylilläni matkastani kohti kirjailijan ja dokumentintekijän uraa. Pitkä matka on vaaroja täynnä – trapetsitaiteilua kiputilojen ja vaikean masennuksen kanssa. Mutta mitä synkemmäksi asiat menevät, sitä voimakkaammin toivo loistaa pimeydessä. Aina.