Tammikuu, 1940. Yksi vuosisadan kylmimmistä talvista. Kuutamo valaisee talvisen kuusimetsän, jonka puut narahtelevat pakkasen vaikutuksesta. Hiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Olemme rinnakkaistodellisuudessa, vaihtoehtoisessa Suomessa. Hyvin lähellä itärajaa.
Yhtäkkiä pienellä metsän aukeamalla alkaa hohtamaan smaragdinvihreää valoa. Kymmenen metriä korkeat ja teräksiset pariovet ilmestyvät lumihankeen. Valo katoaa. Hetken päästä ovi aukeaa ja sama smaragdinvihreä valo tulvii jälleen synkkään metsään. Astun ulos pakkaseen.
Kauempaa kuuluu kuinka sukset liukuvat hangella. Se on yhdentoista miehen tiedustelupartio, joiden elämä tulee kohta muuttumaan täydellisesti. He tulevat todistamaan jotain mullistavaa, mikä tulee viemään Suomen ja Neuvostoliiton rauhaan.
Tämä viikko on ollut yhtä päänsisäistä helvettiä. En kykene tekemään mitään. Editti odottaa ja aika kuluu vähiin. Päässäni on miljardi ajatusta enkä saa yhdestäkään kiinni. Kykenen tekemään vain yhtä asiaa – tuijottamaan YouTubea. Kirjoittaminenkin on vaikeaa. Panikoin, mutta en tiedä miksi. Olen surullinen tietämättä miksi. Välillä, noin sekunnin verran kerrallaan, koen sisäistä rauhaa. Tuntuu kuin olisin räjähtämässä atomeiksi. Puren nukkuessani poskeni hajalle.
Tiedustelupartion johtaja nostaa nyrkin ylös. Kaikki pysähtyvät. Hän kuulee jotain ja katsoo taivaalle. Yksi tähdistä on syöksymässä vauhdilla maahan. Se muuttuu nopeasti pienestä valkoisesta pisteestä suureksi tulipalloksi. Miehet ovat ihmeissään. Liekit katoavat ja niiden takaa paljastuu halkaisijaltaan yli satametrinen kiekon muotoinen alus, joka syöksyy miehiä kohti. Voimakas jyrinä peittää hiljaisuuden.
Tässä kuussa alkoivat ADHD-tutkimukset ja toivon, että ne antavat vastauksia päänsisäisiin ongelmiini. Minulle on myös tarjottu mahdollisuutta aloittaa aivojen magneettistimulaatio. Kaikki kuulostaa lupaavalta. On tätä odotettukin, varmaankin jo kolmekymmentä vuotta. Epäilyksen siemen kasvaa kuitenkin sisälläni: voiko tuo hoito poistaa kykyni toimia sisällöntuottajana tai kirjailijana?
Olen lukenut monista tapauksesta, joissa kirjailijat, ohjaajat ja muut vastaavat, ovat lopettaneet terapian tai hoidon masennukseen, koska ne vievät kyvyn luoda uusia maailmoita – ne poistavat supervoimat. Vai ovatko nämä ajatukset pahan puoleni, Idin, eloonjäämiskamppailua?
Alus sylkee keulastaan sinisiä liekkejä – se yrittää hidastaa vauhtiaan ja lentää panikoivien miesten yli. Sitten se osuu parinsadan metrin päässä olevan vaaran kylkeen. Massiivinen lumipilvi kohoaa taivaalle. Miehet kerääntyvät takaisin yhteen ja päättävät lähteä kohti alusta.
En pysty edes kunnolla nukkumaan tai istumaan, koska reisiini sattuu koko ajan. Jos niihin ei satu, niin sitten peukaloihin, leukaan tai rintaan. Tunnen olevani kuin jokin sotilas, joka on haavoittunut vakavasti, mutta silti yrittää suoriutua tehtävästä. Ryömin, koska jalkani ovat riekaleina. En katso niitä, koska pelkään joutuvani shokkiin.
Mutta miksi edes jatkaisin? Mikä on se tehtävä? Tiedän vain sen, että en voi luovuttaa. Tätä olenkin toistanut monesti näiden kahden kuukauden aikana.
Tiedustelupartio saapuu liekehtivän aluksen luokse. Se on pitänyt muotonsa hyvin, vaikkakin törmäys on ollut voimakas. Sen kyljessä on ilmalukko, joka on auki. Smaragdinvihreää verta on valunut runsaasti lumeen. Verijäljet jatkuvat poispäin aluksesta, kohti itärajaa. Miehet lähtevät seuraamaan jälkiä.
Hienoa, migreeni on tulossa. En näe mitään. Kirjoittaminen päättyy tähän. Raavin pettyneenä pientä partaani ja astelen takaisin ovien luokse. Avaan tärisevillä käsilläni pariovet ja katoan smaragdinvihreään valoon.
Mitä minä kaipaan nyt, on halaus. Mutta niitä ei saa kaupasta.