Tilanne on toivoton. Koen olevani epäonnistunut kaikessa. Vihaan itseäni ja tätä maailmaa, minkälaiseksi molemmat ovat muuttuneet. Joskus tunteet nousevat niin voimakkaaksi, että haluaisin vain hävittää itseni ja koko ihmiskunnan. Tiedän, primitiivinen reaktio epäoikeudenmukaisuuteen. Tämän takia matkustan viimeisillä voimillani paikkaan, jossa mieleni usein muuttuu. Kutsun tätä paikkaa empatian ja sympatian kiehumispisteeksi. Se sijaitsee tulevaisuudessa, noin sadantuhannen vuoden päässä. Matka sinne ei kestä pitkään, muutamia sekunteja, joten pitäkää kiinni jostain.
Näin. Olemme suuressa ohjaamossa, tai, tätä täytyy jo kutsua komentosillaksi. Tämä on olympiastadionin kokoinen tila, jossa valkoiset pinnat ja valot vallitsevat täydessä harmoniassa. Matala ja vaimea jyrinä, joka tulee tämän aluksen uumenista, on rauhoittava. Tilassa on vain yksi valtava ikkuna, josta näkyy vaaleanharmaa planeetta. Sen varjopuolella ei näy yhtäkään valoa tai mitään muutakaan merkkiä sivilisaatiosta. Se näyttää olevan yksin pimeydessä, ainoastaan kuu ja tähdet pitävät sille seuraa.
Tämä on paikka, jossa kaikki se viha ja raivo on jo tapahtunut. Jäljellä on vain tyhjyyttä. Pieni joukkio ihmisiä planeetan pinnalla on vielä elossa, mutta ei kauan. Viha muuttuu epätoivoiseksi haluksi auttaa, raivo muuttuu haluksi ymmärtää. Istahdan mustalle ja kiiltävälle lattialle. Silmäni kostuvat aina täällä. Miten ihmeessä tässä kävi näin? Mitä me teimme itsellemme? Pystymmekö vielä muuttamaan asioita?
Refluksitauti, hermovaurio ja vaikea masennus. Nyt on vielä ongelmia peukaloiden kanssa, niihin sattuu. Tiedän, refluksitauti on hoidettavissa, mutta vielä ei ole löytynyt sitä oikeaa hoitoa. Ihan sama mikä se ruokavalio on, ongelmia tulee kuitenkin. Lääkkeet auttavat välillä, mutta jos siihen lisätään stressi ja ketutus, niin parhaimmillaan olen poissa pelistä päivän tai kaksi viikossa. Kivut rinnassa on sen verran kovia. Sinä aikana en voi nukkua, enkä työskennellä. Tehtävänä on vain kärsiä. Lääkäreiden kanssa olen umpikujassa. Olen nähnyt niin potilaana kuin työntekijänä sen, miten tylysti HUSin lääkärit ja hoitajat kohtelevat ympärillään olevia ihmisiä. En pysty luottamaan heihin enää. Tämän takia monet tutkimukset ovat jäissä. Tilannetta voisi kuvailla termillä “Mexican standoff”. Toisin sanoen, tilanne on toivoton. Se mikä ei tapa, ei vahvista vaan vie järjen. Siksi olen vihainen ja turhautunut tänään. Siksi tulin tänne.
Laitan makuulle tuolle mustalle ja kiiltävälle lattialle. Suljen silmät. Vaimea jyrinä tunkeutuu vartalooni. Jospa olisinkin henkisesti yhtä vahva ja neuvokas, kuin tämän aluksen kapteeni. Siitäpä tulikin mieleen – hän on tulossa tänne pian. En halua olla häiriöksi, sillä hänellä on pitkä ja vaikea tehtävä edessä. Toivon sydämeni pohjasta, että hän onnistuu siinä. Me kaikki tarvitsemme hänen apua, vaikka emme ehkä sitä ansaitse. Palaan tänne sen takia, että oppisin tuon kyvyn. Siinä on jotain yliluonnollista ja kaunista. Elämä on yhtä kirottua taistelua pyrkiä paremmaksi ihmiseksi kuin olit eilen ja tämä taistelu, ei lopu koskaan.
Niin kauan, kun meillä on vain yksi planeetta jolla elää, joudumme vetämään köyttä samaan suuntaan. Meidän on löydettävä keinot siihen. Ensimmäinen askel on sammuttaa vihan ja raivon liekki sisältämme, mikä estää kaiken tämän. Sanon tämän ensisijaisesti aluksi itselleni, koska olen väsynyt olemaan vihainen. Se on hyvä polttoaine tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos sitä ei vaihda toiseen, se voi rikkoa moottorin.
Metalliset askeleet kuuluvat komentosillan oven takaa. Pahus, aika loppuu taas kesken. Nousen ylös ja valopilari ilmestyy eteeni. Käännyn katsomaan aukeavaa ovea. Kolme metriä korkea siluetti peittää valoisan suuaukon. Se muistuttaa ylisuurta hyönteistä. Hyppään valopilariin ja katoan.
“Muista kirjoittaa sitten tämä kirja myös loppuun asti, senkin äkäpussi”, toteaa siluetti huvittuneena.