Kävelen lumimyrskyn keskellä. Monien kilometrien paksuinen jäätikkö natisee allani. Horisontissa näkyy korkean rakennuksen siluetti, joka muistuttaa etäisesti goottilaista katedraalia. Se on noussut jään läpi, kuin taivaita kohti kurottava suuri ja teräväsorminen käsipari.
Vaikea sanoa, mitä te kaikki ajattelette minusta näiden blogien jälkeen. Kurssi on asetettu jo aikoja sitten, eikä siltä voi enää poiketa. Tämän vuoksi ainoa mahdollisuus on vain mennä kovemmalla vauhdilla eteenpäin.
Vuonna 2020 suvustamme kuoli kolme ihmistä hyvin lyhyen ajan sisällä: äidinäiti sekä isäni kaksi veljeä. Äidinäiti kuoli katkeruuteen ja vihaan, ja hän odotti vain sitä, että kuolisi pois. Ei suostunut syömään tai juomaan. Hän odotti, että vuosikymmeniä sitten kuollut aviomies tulisi ja hakisi hänet pois. Jonnekkin, missä hänen olisi hyvä olla.
Lähestyn katedraalia. Se on kolme kilometriä korkea rakennus, jossa on kymmeniä torneja. Tämä rakennus on artefakti menneisyydestä, viimeinen linnake käsitteelle uskonto. Kun aika tuonkin rakennuksen lopulta tuhoaa, jumalat ovat sen jälkeen universumissa pelkkä etäinen kaiku.
Yksi isän veljistä, lämminhenkinen erakko, menetti liikuntakyvyn. Hänet löydettiin kotoa, jonka lattialla hän oli ollut monta viikkoa. Lääkärit löysivät hänen aivoistaan lukuisia kasvaimia. Nämä onnistuttiin leikkaamaan pois, mutta veli ei koskaan herännyt uudelleen. Toinen isän veljistä, erakko tämäkin, löydettiin kotoaan nojatuolista. Hän oli kuollut verenmyrkytykseen. En ollut nähnyt äidinäitiä tai isäni veljiä pitkään aikaan. Voin vain toivoa, että he ovat nyt jossain, missä ovat onnellisia.
Katedraalin harmaat seinät ovat koristeltu erilaisilla symboleilla, tunnetuilla ja tuntemattomilla – jossain on varmasti kristinuskon risti tai pyhä Om. Ikkunoista loistaa smaragdinvihreä valo.
Näiden tapahtumien jälkeen tunteet kuolemaa kohtaa ovat voimistuneet. Ne ovat tietynlaisia paniikkikohtauksia – ne voivat iskeä milloin vain. Saatan herätä yöllä näihin mietteisiin, tai silloin kun teen töitä. Aina kun näin käy, lamaannun täysin. Olen avuton ja onneton. Pelkään jotain, mille en edes keksi järkevää syytä.
Kun hetkeni tulee ja tiedostan kuolevani – olkoot se onnettomuus tai vanhuus – mikä on viimeinen ajatukseni? Voiko se olla asioita mitä kadun, vai niitä, joista olen ylpeä? Oivallanko sillä hetkellä jotain, mitä minun olisi pitänyt oivaltaa vuosikymmeniä sitten? Vai olenko silloin valmis kohtaaman suuren tuntemattoman? Käyn joka kerta läpi tuon saman ajatusprosessin.
Saavun katedraadlin portaille ja nousen pääovien luokse, jotka ovat kymmenen metriä korkeat. Kosketan oven pintaa. Pehmeä tärinä valtaa kehoni.
Mitä sen suuren tuntemattoman takana on? Meidän tietoisuutemme on käytännössä sähköimpulsseja aivoissa. Ajatuksemme ovat energiaa, mikä ei katoa, vaan muuttaa muotoaan.
Ihmiskunta on yrittänyt vastata tähän kaikkeen uskonnoilla, mutta mielestäni ne ovat vain pieni osa kokonaisuutta. Se on jotain, mitä me pystymme ymmärtämään vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunta on vielä niin nuori – me olemme sekunti universumin historiassa.
Ovet aukeavat yllättäen. Smaragdinvihreä valo peittää minut.
Minulla ei ole vastauksia. Minulla on vain kysymyksiä ja minua pelottaa. Pakko mennä eteenpäin, läpi tulen ja jään. Ehkäpä kaikella tällä on vielä tarkoitus.
Astun katedraaliin sisään ja ovet sulkeutuvat.