Blogilinjalla: J.H. Jylkkä

Asiat joita et voi sanoa ääneen

Edessämme on maantie. Lumikinokset ja mäntymetsä reunustavat sitä molemmin puolin. Kova tuuli pöllyttää lunta korkealle ilmaan. Pakkanen pureutuu ihoon ja kylmä ilma kiduttaa keuhkoja.

Odottakaa hetki. Kohta he tulevat.

Auto nousee mäen päälle kauempana horisontissa ja kaasuttaa kohti meitä. Se syöksyy ohitsemme kuin ohjus. Lumi pöllyää.

Kaksi hyvin erilaista naista istuu auton kyydissä; vanhempi, noin viisikymmentävuotias nainen ajaa autoa ja katsoo hiljaa tietä. Hänen hohtavan virheät silmänsä kurkistavat pitkien ruskeiden hiusten takaa. Oikeassa poskessa on pitkä ja syvä arpi. Hän näyttää siltä kuin yrittäisi sanoa jotain, mutta ei tiedä miten. Toinen nainen, joka istuu etupenkillä kuskin vieressä, on noin kaksikymmentävuotias hopeahiuksinen… enkeli. Hän on yltäpäältä veressä ja itkee. Heillä on kiire johonkin, todella kova kiire.

Minä kerron teille nyt pienen salaisuuden. Salaisuuden, mikä varmasti määrittelee minut johonkin kummalliseen lokeroon ikuisiksi ajoiksi.

Pahin elämääni rajoittava asia on oma mieleni. Se on kuin jatkuva taistelu pään sisällä, kaksi tai kolme eri voimaa taistelee vallasta. Jokainen voima yrittää saada minut puolellensa. Id, tuo paha voima, yrittää saada minut eristäytymään maailmasta ja ultimaattisesti päättämään päiväni. Joka kerta, kun joudun sosiaaliseen kanssakäymiseen niin ystävien kuin työkavereiden kanssa, Id alkaa kuiskailemaan korvaani:

“Olet mitätön. Jokainen heistä inhoaa ja vihaa sinua. Olet ruma ja epämiellyttävä. Olet ongelma kaikille. Et osaa mitään, et ole lahjakas missään. Olet turha. Päätä päiväsi. Päätä päiväsi. Päätä päiväsi. Päätä päiväsi!”

Lumi pöllyää. Moottorin hurina rikkoo vaikean hiljaisuuden autossa. Itkevä enkeli pyyhkii verta kasvoiltaan pois. Vanhempi nainen vilkaisee enkeliä huolestuneena. Hän tuntee jotain, mitä ei ole pitkään aikaan kokenut – aitoa välittämistä. Se on rikkomassa kaikki ne henkiset muurit, joita hän on rakentanut vuosien mittaan jotta pystyisi elämään tässä maailmassa.

Jatkuva itsensä alistaminen ja ehdollistaminen siihen voivat tuottaa vain yhden tuloksen – kurjuuden, ja lopulta sen hetken, kun todella päätät päiväsi. Tätä karua kohtaloa vastaan päässäni taistelee superego. Se on häviöllä, mutta taistelee kuin 300 spartalaista. Joka kerta, kun olen syvällä itsetuhon maailmassa, se tuo minulle uuden tarinan, maailman, josta ammentaa voimaa. Uuden motivaation. Välillä se on oma kirouksensa, sillä tarinat ovat niin vahvoja ja kauniita, että ne tulevat eletyiksi ja koetuiksi ilman minkäänlaista suodatinta. Mistä tämä vahva empatiakyky on oikein tullut? Sääliksi kuitenkin käy Superegoa – miten ihmeessä se jaksaa taistella? Miksi taistelet minun puolestani? En ole mitään, enkä kukaan. En ansaitse tätä. Lopeta.

Enkeli vetää syvään henkeä. Hän yrittää rauhoittua ja vilkaisee tätä mystistä naista, jonka kasvoilla loistaa hämmennys. Tuo vihreäsilmäinen nainen, synkän maailman reunalta, ilman toivoa, on tekemässä kaikkensa, jotta voisi auttaa häntä. Ilman vaatimuksia vastapalveluksista. Vai onko kyse jostain, mitä hän ei näe? Voisiko olla niin, että heidän välillä on jotain kiellettyä? Ovatko he, kaikkien näiden koettelemuksien jälkeen… rakastumassa?

Puhuin kolmannesta voimasta. Sen pitäisi olla psykoanalyyttisen teorian mukaan ego, minä itse, mutta en oikeasti tiedä mikä se on. En tunnista tätä voimaa. Se ei halua paljastaa itseään. Se on siellä taustalla ja varjoissa oleva arvaamaton voima. Se voi olla joko Tsar Bomba tai lääke maailmanrauhaan. Ainoastaan yhden asian ymmärrän, mitä se yrittää kertoa minulle  – nopeat päätökset johtavat tuhoon.

Enkeli ottaa naista kädestä kiinni. He katsovat toisiaan. Naisen syke kiihtyy.
“Ne huolet ja murheet, joita käyt läpi, heitä ne pois. Koska minä, olen vierelläsi”, kuiskaa enkeli. Nainen puristaa enkeliä kädestä lujaa ja löytää itsensä hymyilemästä.

Auto katoaa toisen mäen taakse ja hiljaisuus vallitsee jälleen. Olin unohtanut tuon kaksikon. Kiitos superego. Valopilari ilmestyy vierelleni. Sen sisältä kylmään pakkasilmaan astuu äitini.
“Siellä olis pizzaa! Tuu syömään! Sen jälkeen voisit auttaaa iskää lumitöissä”, toteaa äitini hymyillen.

Astumme valopilariin ja katoamme. Jossain kaukana susi ulvoo kuutamolle.