Jossain kaukana, toisessa ulottuvuudessa, on suuri ja ikuinen preeria, missä aurinko on juuri laskeutumassa horisontin taakse. Tässä paikassa ei ole koskaan yö eikä päivä, vaan aina lämmin ja kesäinen alkuilta. Tuntemattomat tähdet ja galaksit tuikkivat taivaalla. Ainoa merkki sivilisaatiosta on yksinäinen hevostila, jonka päärakennuksen yhdestä ikkunasta sykkii kellertävä valo.
Takkatulen liekit valaisevat hämärän olohuoneen. Takan äärellä on antiikkinen nojatuoli, jonka syvyyksissä istun mietteliäänä. Katselen liekkejä hiljaa ja pitelen suupielessäni lakritsipiippua, sellaista jonka pesässä on niitä rakeita. Tämä on paikka, johon pakenen välillä. Se auttaa keskittymään jos asiat menevät vaikeaksi. Se muistuttaa minua siitä mihin olen matkalla. Pitää vain varoa yhtä asiaa – tilan omistajaa joka nukkuu yläkerrassa. Hän ei tiedä, että käyn täällä. Parempi niin, koska tuolla henkilöllä on jo tarpeeksi huolenaiheita, etenkin lähitulevaisuudessa. Hänen sopimuksensa on päättymässä.
Minulla oli monta ideaa ja suunnitelmaa bloggaamiselle, mutta aika, tuo katala kurittaja ja ihmissuhteet puuttuivat peliin, jälkimmäinen ehkä kovemmin. Ne laittoivat ajatukset harhailemaan. Keskittymiskyky katosi. Dokumentin leikkaamisesta tuli vaikeaa ja bloggaamisen aihepiirit poukkoilivat laidasta laitaan. Synkät ajatukset valtasivat mielen.
Yläkerrasta kuuluu miehen huuto. Otan lakritsipiipun pois suusta ja katson ylös. Pidätän huomaamattani hengitystäni. Hiljaisuus palaa takaisin, ainoastaan takkatulen humina rikkoo sen. Huokaisen syvään.
Voin oikeastaan kiteyttää asian näin: olen elämäni aikana törmännyt moneen ihmiseen, joille uskonnosta on tullut vakava obsessio. Huume. Osa heistä on ollut ystäviä, loput satunnaisia kohtaamisia. Asioita vaikeuttaa se, että kärsit masennuksesta. Tätä et välttämättä voi salata, etenkään ystävyydessä. Tämä voi olla ongelmallista, etenkin omassa tapauksessa. Olen vahvasti tieteen ja teknologian puolella. Olen tekoälyn puolustaja ja näen ihmiskunnan asuttamassa uusia tähtiä tulevaisuudessa. Me emme ole yksin täällä universumissa. Maailmankatsomuksessani ei ole tilaa uskon asioille. Ei nyt, eikä silloin kun viimeiset päivät lähestyvät. Laitan lakritsipiipun takaisin suuhun ja nojaan syvemmälle nojatuoliin.
“Olet paholaisen riivaama, eikä sitä hoideta lääkäreillä tai terapialla”, oli erään ystävän ratkaisu masennukseeni.
Se on kurjaa, kun ystävyydessä keskustelunaiheet pyörivät ainoastaan uskonnon ympärillä. Kaikki teot ja sanat tähtäävät siihen, että käännyt uskoon. Joskus asiat olivat toisin. Joskus keskustelunaiheita oli enemmän. Kun sanot ei, eikä sitä uskota, vaan jatketaan käännytystyötä, silloin on aika lähteä pois. Se on surullista ja jättää miettimään koko ystävyyttä. Eikä se tee hyvää omalle mielenterveydelle, missä on jo valmiiksi ruuhkaa. Yläkerrasta kuuluu askeleita. Omistaja on herännyt. Nousen ylös nojatuolista hätääntyneenä ja laitan lakritsipiipun taskuun. On aika poistua. Lähden kohti ulko-ovea.
Kun nämä mieltä vaivaavat tapahtumat olivat viimein ohi ja luulin, että nyt ajatukset ovat taas oikealla suunnalla, satuin sitten käymään erään tuttavan luona. Eipä aikaakaan, kun tämä kertoi minulle siitä kuinka korona on globalistien salaliitto ja by the way, kämppäkaveri osaa muuten kommunikoida enkeleiden kanssa. Tässä kohtaa päätin ottaa aikalisän kaikesta. Tärkeintä on saada dokumentti valmiiksi ja blogit kirjoitettua. Millään muulla ei ole väliä.
Astun ulos päärakennuksesta. Eteeni ilmestyy valopilari taivaalta. Kävelen sen sisään ja katoan. Valopilari tekee samoin.
“Mitä hittoa?” kuuluu päärakennuksen sisältä.