Olen Jenni. Olen fennisti ja feministi, sosionomi ja humanisti ja vähän myös matemaatikko ja nörtti. Olen masentunut, pitkäaikaisesti ja toistuvasti.
Diagnoosin sain kahdeksan vuotta sitten, mutta elämäni ainakin 13-vuotiaasta asti on ollut uimista aallokkoa vastaan. Nyt olen jo 31, eli tätä veivaamista elämässäni on ollut 18 vuotta. Useampi minua hoitanut henkilö on sanonut, että olisin voinut saada diagnoosin jo paljon aikaisemmin, jos olisin itse osannut vaatia apua tai joku aikuinen ympärilläni olisi ottanut oireiluni vakavasti.
Välillä äidyn märehtimään näitä asioita, ja tunnustan olevani edelleen katkera saamastani kohtelusta teini-ikäisenä. Pyrin kuitenkin blogissani keskittymään siihen, miten masennus näkyy tässä päivässä, aikuisen elämässäni. Pyrin siis analysoimaan sitä, miten masennuksen vääristämät ajattelutapani muokkaavat toimintaani arjessa. Toivottavasti tämän myötä myös itse huomaan ja tiedostan uusia asioita käytöksessäni ja pääsen eteenpäin elämässäni, ehkä joistain pahoista tavoista eroon jopa.
Kirjoitan tätä esittelytekstiä toukokuussa, ja blogini on määrä alkaa elokuussa. Tässä välillä voi siis tapahtua vielä vaikka ja mitä. Nyt kuitenkin olen noin kuukausi sitten aloittanut uudessa työssä. Työtä varten muutin huhtikuun alussa Tallinnaan.
Olin sitä ennen asunut 12 vuotta pääkaupunkiseudulla ja minulla oli kaksi koiraa, avopuoliso ja auto. Muuton myötä jouduin luopumaan niistä kaikista, ainakin väliaikaisesti. Toinen koira lähti äidilleni, toinen siskolleni. Auto lähti isäni pihaan ja laitoin sen seisontaan. Avopuoliso jäi pitkälti koronatilanteen sekä oman opiskelunsa takia Helsinkiin, mutta hänen olisi tarkoitus kesän aikana päästä tänne meren toiselle puolelle.
Minulla ei ole mikään kiire täältä takaisin Suomeen, mutta jätin asiat niin, että pystyn tarvittaessa palaamaan niiden pariin ja saamaan ehkä jotain lohtua ja helpotusta elämääni niistä asioista, joita minulla on aikaisemmin ollut.
Työstäni pidän ja ainakin näin alkuun se tuntuu sopivan minulle hyvin. Olen aikaisemmin työskennellyt sosiaalialan töissä, joissa kuormitin itseäni aivan liikaa ja paloin loppuun. Pitkän sairasloman ja muiden välivaiheiden jälkeen tuntui hyvältä idealta lähteä tuulettamaan aivojaan Viroon, kun siihen tarjoutui yllättäen mahdollisuus.
Ennen koronaepidemiaa kävin salilla 4–5 kertaa viikossa. Jossain vaiheessa en kuitenkaan enää uskaltanut mennä salille ja nyt täällä Virossa on kaikki kuntosalit hallituksen päätöksellä suljettu, joten eipä sinne pääsisikään, vaikka uskaltaisi. Koiriakaan ei enää ole pakottamassa minua ulos joka päivä.
Käyn kuitenkin toisinaan pitkillä kävelyillä kotini lähellä olevassa puistossa. Täällä ollessani olen myös löytänyt ilon suomalaisista reality-sarjoista. Lemppareitani ovat Tempparit eli Temptation Island sekä Masked Singer. Lisäksi tykkään leikitellä ulkonäölläni. Yhtenä päivänä olen jakkupukuinen pankkineiti, toisena lökäpöksyinen sk8er girl ja kolmantena kellohelmainen fiftarityty.
Kaikissa näissä tunnen oloni kotoisaksi. Omaa itsetuntoani pönkittääkseni otan paljon selfieitä ja laittelen niitä Instagramiin ja Facebookiin. Olen opetellut vasta viime vuosina kehumaan itseäni ja ylipäänsä katsomaan valokuvia itsestäni ilman kauhun ja inhon reaktioita.
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Ensimmäisen ”kirjani” kirjoitin ekaluokkalaisena. Kirja rakentui tämän runon ympärille:
Oli kerran koira
nimeltänsä Poira.
Lähti kerran maailmalle,
eksyi siltä varalta,
että voisi karata.
Toivottavasti kirjoittajanlahjani ovat sittemmin kehittyneet.
Haaveilen siitä, että saisin kirjoitettua ihan oikean kirjan, jonka joku kustantaja haluaisi julkaista. Samalla ajatus kuitenkin pelottaa. Ehkä tämä blogi tuo mukanaan sellaista säännöllisyyttä, jota tarvitsen kirjoittaakseni kirjan ja nostaa mieleni pintaan ajatuksia, joiden pohjalta lähteä kirjoittamaan.