Näin toissayönä unta.
Unessa olin töissä eräässä entisessä työpaikassani, jossa mm. vedin ryhmätoimintaa pitkäaikaistyöttömille. Siellä oli päätetty ottaa toimintaan (näille pitkäaikaistyöttömille) miehille suunnattu viikottainen “poikien klubi”. Yksi esimiehistä nakitti minut vetämään sitä. Kun kysyin häneltä, miksi minä, kun olen ihan väärää sukupuoltakin, hän vastasi, että koska olen niin surullinen. (???) Lisäksi hän sanoi, että “ethän sä kaunis oo, mutta sulla on upeet tissit, niin ehkä niitten miesten on helppo avautua sulle”.
Niin, kiitos tästä alitajunta taas.
Kuten olen aikaisemminkin kertonut, minulla on tosi kova pelko siitä, että olen ruma. Tämä on asia, josta minun oli todella vaikea todella pitkään puhua kenellekään. Kävin kolme vuotta Kelan tukemassa ryhmäpsykoterapiassa, ja siellä oikeastaan vasta viimeisenä vuonna uskalsin tästä asiasta sanoa, tai ilmaista, miten paljon se minua oikeasti painaa. Ja tietenkin, koska kukaan ryhmäläisistä tai terapeutti ei sanonut siihen, että “et sä ole ruma”, niin pääni käänsi asian niin, että olen heidänkin mielestään vain ihan hirveän ruma.
Olen peitellyt rumuuttani paljon ja eri tavoilla elämäni aikana.
Jossain vaiheessa teininä piilouduin liian isojen vaatteiden alle. Jossain vaiheessa vedin huomion rumasta naamastani pukeutumalla vähän erikoisesti: minulla oli esimerkiksi yhdessä vaiheessa aina ainoastaan yhden värisiä vaatteita päälläni kerrallaan. Omistin vihreät, siniset, mustat ja punaiset housut, ja pukeuduin eri väreihin sen mukaan, minkä väriset housut minulla oli päälläni. Minulla oli pitkään myös pakkomielle siitä, että meikki tekee minut vielä rumemman näköiseksi kuin ilman sitä olen – tähän liittyi eräs vuotta vanhempi poika ja hänen sanomisensa minulle, kun olin teini-ikäinen. Vasta pitkälti yli kaksikymppisenä opettelin meikkaamaan ja vaikkapa pukeutumaan hameisiin tai korkokenkiin. Sitä ennen olin pitänyt hameita ja mekkoja vain juhlissa, jos oli pakko. Korkkarit laitoin ensimmäisen kerran jalkaani 23-vuotiaana.
Sittemmin tilanne on kyllä muuttunut. Muistan tuolloin 23-vuotiaana tiedostaneeni ensi kerran, miksi en ollut halunnut meikata tai muuten näyttää naiselliselta siihen asti. Pitkään sen jälkeenkin tunsin itseni huijariksi liian avonaisissa kaula-aukoissa tai muuten naiseuttani “korostavissa” vaatteissa.
Nykyään, kuten olen kertonut, tykkään leikitellä ulkonäölläni ja pukeutua mekkoihin ja kehon muotojani imarteleviin vaatteisiin. Olen tullut tavallaan toiseen päähän skaalalla. Näytän mielestäni hyvältä suurimman osan ajasta, ja haluan näyttää sen. Toissaöinen uneni kuitenkin nostaa pintaan edelleen pohjalla mylläävän pelon: kaiken tämän hörsön ja hupailun alla pidän itseäni edelleen sellaisenaan rumana. Minun pitää erikseen nähdä vaivaa näyttääkseni hyvältä edes omissa silmissäni. Haen huomiota ja kehuja, koska en osaa itse itseäni kehua tai omia kehujani ottaa todesta.
Joten tällainen juttu sitten tänään. Lähettäkää koira-giffejä.