“Älä pelottele julmalla kohtalolla
Älä puhu pohjoisen suuresta tyhjyydestä
Nyt me juhlimme yhdessä ensi kertaa
Ja se juhla on nimeltään ero”
Erot ovat aina olleet minulle vaikeita, niin romanttisissa kuin kaverisuhteissakin. Kaipailen edelleen silloin tällöin yhtä heilaa vuodenvaihteelta 2012 – 2013. Tapailimme ehkä kaksi kuukautta, ja hän oli manipuloiva kusipää-munanaama. Ensimmäisessä parisuhteessani tein eroa lähes vuoden ennen kuin oikeasti erosimme. Vuosi sitten olin kuukauden toimintakyvyttömänä ja päivieni sisältö koostui kattoon tuijottamisesta, kyljen kääntämisestä ja seinään tuijottamisesta – muutaman kuukauden mittaisen tapailu-tai-jotain-sinnepäin-suhteen päättymisen takia. Ja pidempäänkin olin vielä todella rikki.
Voisin kertoa pidemmänkin tarinan, mikä tässä on taustalla, mutta sanon tässä yhteydessä vain lyhyesti: Trauma. Hylkääminen on minulle ihan hirveän vaikea asia käsitellä sellaisten asioiden takia, jotka ovat tapahtuneet nuoruudessani. Myös torjutuksi tuleminen oli pitkään minulle todella vaikeaa, mutta olen harjoitellut sitä ja päässyt pahimmista peloistani sen suhteen eroon.
Eron hetkillä, vaikka tietäisinkin, miksi ero on tullut, alan etsiä vikaa itsestäni. Miksi minut hylätään? Miksi minut torjutaan? Miksi sä meet? Mitä minä tein väärin? Ja lopputulokseksi aivoni löytävät aina saman: Koska minä olen paska. Olen ihan hirveä ihminen, ruma, lihava, laiska, tyhmä, vaativa, ripustautuva, yli-innokas, tai liian passiivinen, ahdistunut, ruma, ruma, ja ennen kaikkea: RUMA. En oikein edes tiedä, miksi näissä tilanteissa päähäni on pinttynyt niin vahvasti se, että kaikki johtuu vain rumuudestani. Varsinkin, kun saatan muuten katsoa peiliin ja olla sitä mieltä, että näytän ihan oikeasti hyvältä. Mutta sitten, jokin ihmissuhde etääntyy tai tulee päätökseen, ja – PING! – olen vaan ihan helvetin ruma, siitä se vain johtuu.
Se on masennus minussa, joka puhuu.
Tapasin tässä kesällä täällä Tallinnassa yhden ihmisen. Hän oli muuttamassa loppukesästä pois Tallinnasta, emmekä sen jälkeen tapaisi enää – ainakaan yhtä usein. Meillä kuitenkin klikkasi tosi hyvin, ja meistä tuli läheisiä ystäviä. Hänen lähtönsä pelotti etukäteen ihan hirveästi. Olin varma, että menisin taas ihan koomaiseen tilaan, kun luottoihmiseni täällä päin maailmaa lähtisi pois.
Koitti kuitenkin se päivä, kun näin hänet viimeisen kerran. En edes itkenyt. Seuraavana aamuna vasta tuli itku. Minun piti antaa itselleni lupa surra. Minut on kasvatettu niin, ettei turhia itkeskellä. (En esim. ole nähnyt äitini koskaan itkevän.) En oikein edes tiennyt, kenen kanssa asiasta puhuisin, koska tuntui, ettei sellaisille tunteille ole lupaa eikä tilaa. Että et saa itkeä, jos hyvä kaverisi muuttaa pois, ja et saa olla surullinen, jos ihmissuhde etääntyy. Ja tietenkin, koska masennus: Ei ketään kiinnosta, jos sinä olet surullinen, turhaan siinä uliset. Ei ketään kiinnosta.
Mutta kuitenkin, olo oli sen pienenkin itkun tirautuksen jälkeen paljon parempi. Olen lisäksi yrittänyt viime viikkoina provosoida itkua ulos kuuntelemalla nyyhkymusiikkia. Vähän se saakin silmät kostumaan, millä olen saanut purettua ikävääni oikeissa hetkissä. Ikävä ja suru ei ole enää sellaista kuin vuosi sitten, että se tulisi hallitsemattomana hurrikaanina ylleni ja vain vollottaisin niiden vallassa. Nyt pystyn sysäämään ikävän sellaisiin hetkiin, jolloin minulla on aikaa ja energiaa sen käsittelyyn.
Se on mahtavaa. Tässä huomaa, että on edistynyt oman masennuksensa kanssa. Että on kuntoutunut ainakin joiltain osin. Että ei ole enää niin aaltojen vietävissä. Että vaikka on ikävä, vaikka harmittaa, vaikka olisi surullinenkin, niin se ei ole enää maailmanloppu. Että vaikka en näkisi kyseistä ystävää enää ikinä, selviäisin siitä hengissä, vaikka se olisikin perseestä. Osaan nyt keskittyä myös niihin hyviin muistoihin ja olla iloinen siitä, että toinen pääsee elämässään sinne suuntaan kuin haluaakin, eikä se ole minulta pois. Nyt vain kävi näin, ja näin sen piti mennäkin, vaikkei se juuri niin mennytkään, kun olisin itsekkäistä syistä halunnut.
Tästä vielä kaikkien aikojen erobiisi; Anna Ahmatovan runo, Marja-Leena Mikkolan suomennos, Kerkko Koskisen sovitus:
“Muista minut, kalleimpani, ainakin ensilumeen asti.”