Mitä tässä työnvaihtoasiassa sitten on tapahtunut mielenterveyteni kannalta?
Jännittää aivan todella paljon. Mitä, jos työ onkin ihan hirveää enkä tykkääkään siitä yhtään? Mitä jos palan loppuun alta aikayksikön? Mitä jos tulen hulluksi kotoa käsin töitä tehdessäni? Niin paljon kysymyksiä.
Uusi työ on tosiaan vuoden määräaikainen. Koska vaihdan firman sisällä positiosta toiseen, minulla ei ole uutta koeaikaa. Se on tietenkin siinä mielessä hyvä, että ei tarvitse jännitellä toista neljää kuukautta työpaikkani puolesta. En kyllä tässäkään työssä oikeasti ihan hirveästi jännittänyt asiaa ensimmäisten viikkojen jälkeen, koska opin työni nopeasti ja olen hyvä siinä. Esimerkiksi eilen meillä aloitti taas pari uutta työntekijää valmennuksen, ja he olivat heti ensimmäisenä päivänä kumpikin vuorollaan “luurittelemassa” kanssani eli kuuntelemassa ja katselemassa vieressä, kun hoidin puheluita. Jo ensimmäisestä erästä jälkeeni, he aloittivat vain pari viikkoa oman valmennukseni päättymisen jälkeen, minulla oli yksi luurittelija. Se ei sinänsä ole mikään meriitti, mutta kuitenkin – osaan työni sen verran hyvin ja nopeasti, että minua voi käyttää jonkinlaisena esimerkkinä. Kaikille ei luurittelijoita anneta. Vaikka uudessa työssä on omat haasteensa ja paljon uutta opittavaa, olen varma siitä, että pärjään senkin kanssa hyvin.
Koeajattomuudessa on kuitenkin kääntöpuolensa. Kyseessähän ei ole pelkästään optio, että työnantaja voi purkaa työsopimuksen, vaan myös toisin päin: työntekijällä on koeajan verran aikaa pohtia, onko tämä työ sellainen, jota hän haluaa tehdä. Olen ollut aikaisemmin työpaikassa, jossa minun olisi oman terveyteni takia kannattanut lopettaa koeajalla tai viimeistään ensimmäisen määräaikaisuuden loputtua. En kuitenkaan sitä uskaltanut sitä tehdä – haluaisin uskoa, että nyt osaisin ajatella omaa parastani sen verran, että lopettaisin koeajalla, jos työ olisi yhtä kuormittavaa ja vaikeaa kuin tuo kyseinen työ tuolloin. Nyt minulla ei kuitenkaan ole sitä mahdollisuutta, koska koeaikaa ei ole. Vuosi on pitkä aika seistä päällään. Tuossa edellä mainitussa aiemmassa työssä kestin noin viisi kuukautta ennen kuin paloin loppuun.
Ja tästä tullaankin tuohon toiseen kysymykseen. Mitä, jos uusi työ on vain minulle ihan liikaa ja masennukseni pääsee taas niskan päälle? Jos olenkin jo kuukauden päästä kanveesissa, en sittenkään osaa, en sittenkään jaksa? Minulla oli tämän työn aloittamisen kanssa samat pelot ja mietinnät. Mutta nyt, kun työtehtävät muuttuvat, sama pelko on taas edessä. En sinällään pelkää muutosta, ja haluan edetä urallani ja päästä haastavampiin tehtäviin, ja vielä tästä seuraavastakin työstä eteenpäin – mutta masennus on ollut osa minua ja elämääni niin pitkään, että en uskalla odottaa, että se jättäisi minut noin vain rauhaan. Uskon, etten tule koskaan parantumaan kokonaan. Ja tiedostan, että myös nämä pelot ja tämä usko on osa masennusta minussa. Masennukseen kuuluu se, että tulevaisuus näyttää toivottomalta, synkältä, mustalta. Nyt olen alkanut uskoa siihen, että tulevaisuudella on jotain hyvääkin tarjottavana minulle, mutta edelleen se pelottaa, ja näen sen vaihtoehdon myös todennäköisenä, että tulevaisuus on täynnä paskaa ja epäonnistumisia.
Ja tietenkin tämä käytännön kysymys. Tavallaan etätyöt kuulostaa herkulta, ei tarvitse herätä kaksi tuntia ennen töiden alkua, tai jos heräänkin virkeänä kello viisi, kuten tänä aamuna, voin ruveta vaikka heti töihin, eikä tarvitse jännäillä, kuinka paljon ennen iltakahdeksaa ja työvuoron päättymistä silmät alkaa lupsua. Kuitenkin minulle on tärkeää myös työkaverit ja työyhteisö ja sieltä saamani tuki. Tänne muuttaessani minulle oli todella tärkeää päästä työskentelemään kollegoiden kanssa samassa paikassa, koska en tuntenut kaupungista ketään. Vaikka nyt onkin jo kavereita olemassa, haluaisin tietenkin päästä pitämään esimerkiksi tauot yhdessä työkavereiden kanssa ja purkamaan ongelmia ja onnistumisia vierustoverille. Kotoa käsin työskennellessä tämä on vähän erilaista. Osa tiimistäni on myös Puolassa, eli kaikkien kanssa en ole edes samassa maassa. Tiedän kuitenkin nykyiseltä toimistoltani yhden tyypin, joka on myös aloittamassa tässä uudessa työssä. Emme ole hänen kanssaan paljon jutelleet, mutta ehkä hänestä on jokin turva uudessa sosiaalisessa ympäristössä.
Mutta etätöissä pelottaa tietenkin työyhteisön hajanaisuuden lisäksi ihan sekin, miten hyvin saan töitä tehtyä kotona. Minulla on yksi ystävä Helsingissä, joka on nyt korona-aikana tehnyt etätöitä, ja hän joutuu kirjaamaan ja laskuttamaan työtuntinsa melko yksityiskohtaisesti sen mukaan, mitä projektia hän milloinkin tekee, mitä minä en joudu sentään tekemään. Onneksi, koska hän ei laskuta töissä pitämiään taukoja keneltäkään, joten hänen työpäivänsä venyvät aina iltaan ja viikonloppuun. Toisin on minulla; meille kuuluu yksi kuuden minuutin tauko per tunti, jonka voin huoletta pitää kahvi- tai tupakkataukona ja työaikana. Minkä lisäksi työssä varmasti tulee olemaan esimerkiksi ajatustyötä, jota ei voi mitenkään dokumentoida, mutta joka edistää asioiden prosessointia. Tietenkin tavoitteisiin pitää tähdätä – 20 minuuttia per asiakas – mutta maailma ei kaadu siihen, jos niitä ei joka päivä saavuta.
Ja taas kolikon kääntöpuoli: osaanko työskennellä tarpeeksi tehokkaasti, kun kukaan ei ole vieressä “vahtimassa”?
Niin, että tällaisia keloja mielessäni pyörii näin viikkoa ennen uusien töiden alkua. Jännittää samaan aikaan hyvällä ja pahalla tavalla. Kuitenkin vasta töiden alettua näkee todella, kuinka vaikeaa siitä tulee, ja miten työ minulle sopii. Haluaisin kamalasti uskoa, etten pala loppuun. Yksi syy tuossa aiemmassa työpaikassani loppuun palamiseen oli se, että kyseessä oli sosiaalialan työ, jossa asiakkaat kertoivat minulle omista isoista ongelmistaan, kuten sotatraumoistaan, mikä oli aivan hirveää kuunneltavaa. Tässä työssä ei todellakaan ole niin “deeppiä shittiä”. Tai jos joku alkaa minulle sotatraumoistaan kertomaan, voin aina sulkea luurin. Tuossa aiemmassa työssä pakokeinoa tilanteesta ei ollut, enkä myöskään saanut työpaikalta tukea kuulemieni asioiden käsittelyyn. Nyt toivon ja uskon, että asiat menevät niiltä osin hieman enemmän putkeen.
Ja lopuksi vielä pankkitäti-selfie uudella otsatukalla (älkää välittäkö taka-alan kaaoksesta):
