Hei taistelutoverit!
Lähden viikonlopuksi mökkeilemään Suomeen. Minulle luvattiin tällä viikolla ilmoittaa yhdestä hakemastani työpaikasta, ja tänään oli vielä toiseenkin paikkaan talon sisällä haastattelu, joten niistä fiiliksistä varmastikin enemmän ensi viikolla.
Toinen osa Riitan kysymyksestä ensimmäiseen varsinaiseen postaukseeni oli, mitä Tallinnaan muutto on tehnyt mielenterveydelleni, joten mennään siihen seuraavaksi.
Ensimmäiset pari viikkoa täällä oli itse asiassa aika raskaita. Koronarajoitukset jo Suomen päässä saivat minut tissuttelemaan lähes joka ilta, ja tänne huhtikuun alussa tullessani olin pari viikkoa karanteenissa (tosin kävin itse kaupassa ja hoidin paperiasioita), joten tissuttelu jatkui ja paheni. En tuntenut kaupungista ketään ja olin melko yksinäinen. Suomen-kavereihini pidin yhteyttä videopuheluilla, mutta tässä ajan kuluessa nekin on vähentyneet. Ensimmäiset kaksi viikkoa siis vain dokasin ja jännitin töiden alkamista.
Olin varma, etten tule saamaan yhtään kaveria Tallinnasta, ja ettei kukaan töissä halua tutustua minuun. Pelkäsin ihan hirveästi, että mitä jos työ olisikin ihan hirveää, enkä haluaisikaan olla täällä yhtään pidempään, vaan palaisin vain maitojunalla takaisin Suomeen. Yllättäen en kuitenkaan ollut kovin ahdistunut, lähinnä vain jännittynyt. Kävin kuitenkin kävelyillä vanhassa kaupungissa sekä Kadriorgin puistossa ja muualla kotini lähellä Lasnamäessä, joten sain päiviini jotain tekemistä. Jotain muutakin kuin viinin tissuttelua.
Sitten alkoi työt. Olin päättänyt, etten kerro huonoja vitsejä, joita yleensä lauon tilanteissa, kun olen niin jännittynyt, että sanon mitä tahansa päästäkseni tilanteesta pois tai keventääkseni tunnelmaa. Epäonnistuin. Heti ekoina työpäivinä sain työkaverit ja perehdytyksen valmentajat kiusaantuneiksi huonoilla läpilläni, ja olin entistä varmempi, etten tule ikinä saamaan yhtään kaveria. Aluksi tutustuin lähinnä niihin kolmeen ihmiseen, joiden kanssa aloitimme samaan aikaan, mutta kevään ja kesän mittaan olen saanut paljon uusia kavereita ja läheisiä ystäviäkin. Se on tehnyt tosi hyvää jo senkin takia, että tänne muutettuani tuntui, että monet kaverisuhteet etääntyi ja viileni etäisyyden kasvaessa. Olen saanut jotain uutta vaienneiden Whatsapp-ryhmien tilalle. Vaikka tietenkin surettaa, että siinä kävi niin, ja syytän siitä paljolti itseäni. Nyt Suomessa käydessäni odotan melkeinpä enemmän äidin luona käymistä kuin kavereiden näkemistä, koska äidin luona on Seppo, kun taas Helsingissä kaveripiiri tuntuu supistuvan käynti käynniltä. Olen nyt tosin menossa vasta kolmatta kertaa käymään Suomessa koronarajoitusten jälkeen, mutta jatkossa en varmastikaan käy edes näin usein.
Yksi syy tosin on se, että Viron palkkatasolla Suomessa käyminen on aika tyyristä puuhaa. Olen aina p.a. Suomessa käytyäni, ja koko loppukuun budjetti onkin ihan kuralla.
Toinen mielenterveyteeni olennaisesti vaikuttava asia täällä on tietenkin työ, ja ylipäänsä se “uusi elämä”, jota tulin täältä hakemaan.
Uusi alku oli minulle todella puhdistava kokemus. Ensimmäiset kuukaudet täällä aika lensi siivillä, työt luisti todella hyvin, tulevaisuus näytti valoisalta, ja nautin olostani. Esimieheni kysyi minulta heti ekoina työpäivinä, missä näen itseni vaikkapa vuoden kuluttua, ja minulla oli aika kunnianhimoiset suunnitelmat. Aioin edetä urallani vauhdikkaasti. Työvuoroni alkaa yleensä 11.15, ja heräsin aamuisin aikaisin niin, että ehdin laittamaan tukan ja booty-swingailemaan musiikin tahtiin ennen töihin lähtemistä. Tein ruokaa kotona useamman kerran viikossa. Olin koko ajan loistotuulella. Toisin sanoen muutos oli todella, todella positiivinen asia elämässäni.
Tässä nyt kuitenkin on matkan varrella tapahtunut yhtä jos toista. Juhannuksen jälkeen meille ilmoitettiin töistä, että kaikki suunnittelemani etenemisreitit pistetään kiinni, jatkokoulutuksia ei enää järjestetä, yli- tai yötöitä ei voi enää tehdä palkkapussin paksuunnuttamiseksi, (minkä piti alun perin olla vain korona-ajan rajoitus, mutta tulikin pysyäkseen,) ja muutenkin kaikki menee hankalaksi. Tässä kohtaa motivaatio työtäni kohtaan on siis kenties ymmärrettävästi laskenut, ja ymmärtänette ehkä, miksi en halua myöskään sanoa täällä blogissa tarkemmin, mitä töitä teen. Esimieheni tuli maanantaina muutaman viikon lomalta, ja oli ilmeisesti katsellut vähän asiakasstatistiikkojani hänen lomansa aikana, koska kysyi ensimmäisenä yhteisenä työpäivänämme, millainen motivaationi on tällä hetkellä. Tosin hän on ihan huipputyyppi ja todella ymmärtäväinen tilannettani kohtaan, ja tietää, että olen hakenut muihin töihin firman sisällä. Uskalsin siis sanoa hänelle suoraan, että oli joo alkukesästä parempi motivaatio, ja keskustelimme asiasta ihan asiallisesti ja hyvässä hengessä.
Mutta! Ei ole ruvennut vielä ahdistamaan. Vituttamaan kyllä, mutta ei ahdistamaan. Minulla on tosin tosi vahva lääkitys, mikä ehkä vaikuttaa asiaan. Mutta toisaalta, esimerkiksi vuosi sitten elokuussa olin erittäin, erittäin ahdistunut ja lamaantunut, vaikka minulla oli silloinkin ihan sama lääkitys. Joten jotain positiivista on matkan varrella ilmeisesti tapahtunut.
Oikeastaan ainoat itkut, jotka olen täällä itkenyt, ovat liittyneet parisuhteeseen ja eroprosessiin. Aika pian tänne muuton jälkeen aloin käsittelemään itsekseni sitä faktaa, ettemme varmaankaan tulisi olemaan enää kovin kauaa yhdessä silloisen kumppanini kanssa. Olen aikaisemmin ollut tosi huono kestämään eroja ja isoja muutoksia, aivoni haluavat ottaa ne vastaan hylkäämisenä, mikä on taas sitten äärimmäisen ahdistavaa ja pelottavaa. Nyt kuitenkin itkin itkuni, käsittelin asian sekä itsekseni että kumppanini kanssa, ja lopulta tein lopullisen päätöksen. (Ja tietenkin läyhäsin ja juoruilin asiasta myös kahden läheisimmän kaverini kanssa, jotta saisin ajatuksiini jotain selkoa.) Eron kuluessa tuli mieleen, että tältäkö suru normaaleista ihmisistä tuntuu. Maailma ei kaadukaan? Minua ei ahdista? Pystyn ottamaan asian vastaan niin, että näen sen hyvine ja huonoine puolineen? Pystyn keskustelemaan asiasta järkevästi kumppanini kanssa, enkä heittäydy marttyyriksi tai vollota koko ajan? Ihan uskomatonta. Terapeuttini olisi minusta ylpeä, jos kävisin vielä terapiassa. (Kävin sen kolme vuotta, mitä sai Kelan tukea kerralla, lopetin viime talvena. Siitä enemmän ehkä joskus toiste.)