Hei maailma!
Arvelin jatkaa tässä ensimmäisessä varsinaisessa tekstissä vähän siitä, mitä on tapahtunut toukokuun ja elokuun välissä, eli sen jälkeen, kun tuon esittelytekstin kirjoitin.
Olen edelleen samassa työpaikassa, mutta työolot on vähän muuttunut. Olen hakenut firman sisältä muita töitä, että pääsisin eteenpäin urallani, mutta kaikki on sen suhteen vielä auki. Kiinnostaisi kuitenkin päästä vähän erikoistumaan nykyisen sillisalaattityönkuvan sijaan. Nyt alkavalla viikolla saan tietää yhdestä työpaikasta, jota hain, mutta en elättele sen suhteen huikeita odotuksia.
Nyt on kuitenkin varmistunut se, että tein ihan oikean päätöksen tänne lähtiessäni. Muutin pahimman koronahärdellin keskellä, huhtikuun vaihteessa, ja esimerkiksi äitini oli kovasti sitä mieltä, että eikö nyt voisi odottaa. Mutta olen sillä tavalla itsepäinen, että tänne kuitenkin lähdin. Olen ollut todella tyytyväinen päätökseen. Minulla oli kevättalvella suurin piirtein peräkkäisinä päivinä työhaastattelut tänne sekä yhteen työpaikkaan Helsingissä. Molemmat haastattelut menivät mielestäni suht hyvin, ja mietinkin jo etukätee, mitä teen, jos saan molemmat paikat. Noh, sitä Helsingin paikkaa en edes saanut… Mutta joka tapauksessa mietintäni tulos oli se, että todennäköisesti olisin silti lähtenyt Tallinnaan, vaikka olisi voinut Helsingin valita.
Tavallaan tilanne hirvitti. Minussa elää edelleen jonkinlainen ujon introvertin identiteetti, vaikka viimeisinä vuosina olenkin siitä oppinut hyvin paljon pois. Etukäteen pelotti, etten tutustu täällä kehenkään, ja olin todella epävarma itsestäni ja sen sijaan varma siitä, ettei kukaan haluakaan tutustua minuun. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa olen saanut monta uutta kaveria ja hyviä ystäviä. Tiedän ainakin suurimmalta osin, kuka kukin on meidän toimistollamme, ja olen bondannut tosi erityyppisten ihmisten kanssa. Vapaa-ajat ei ole enää pelkästään kotona Temppareiden katsomista – vaikka vähän sitäkin – vaan lähes aina löytyy joku seuraksi kotiin tai kaupungille, jos jotakin huvittaa tehdä.
Parisuhdetta tämä tilanne tosin rokotti kovalla kädellä. Kumppani ei halunnut sittenkään tulla Tallinnaan, eikä meille oikein sopinut etäsuhde – joten juhannuksen alla tuli ero. Olo on toisaalta ollut sen jälkeen kevyempi, kun esimerkiksi ei ole koko ajan murehtinut, missähän vaiheessa sitä taas näkee toista, tai että milloin hän pääsee muuttamaan tänne. Toisaalta, jos olisin tiennyt, että tulen jatkossakin maksamaan vuokran yksin, olisin varmaan etsinyt hieman huokeamman asunnon.
Työni ei ole kovin kuormittavaa. On helppo lähteä työpäivän jälkeen toimistolta ja sulkea ovi takanaan ja olla ajattelematta enää ollenkaan mitään työasioita. Tietenkin työkavereiden kanssa aikaa viettäessä joitakin asioita tulee vatvottua työajan ulkopuolellakin. Tähän työhön kuitenkin, toisin kuin sosiaalialan töihin aikoinaan, osaan suhtautua sellaisella terveellä välinpitämättömyydellä, etten menetä yöuniani sen takia, jos olen tehnyt jonkin mokan tai en ole heti löytänyt ratkaisua ongelmaan. Tai, noh, välinpitämättömyys on vähän huono sana. En ole välinpitämätön, tiedostan vain paremmin oman jaksamiseni, oman osaamiseni ja omien mahdollisuuksieni rajat. Minun on koko ajan helpompi kysyä apua tilanteissa, joissa en osaa tai tiedä enkä löydä vastausta. Pystyn ja osaan myös ohjata asian eteenpäin, ja tunnistan paremmin tilanteet, joissa näin kuuluu tehdä. Myös palautteeni ja asiakastyytyväisyys kohdallani on ollut koko tämän työssäoloaikani nousussa. Olen aika ylpeä siitä.
Kuntosalit täällä avautuivat toukokuun puolivälin jälkeen, ja olin siellä sitten etunenässä treenaamassa. Työt kuitenkin ikävästi ovat syöneet aikaa, jonka voisi käyttää salilla, ja ihan tuo koronaa edeltänyt 4-5 kertaa viikossa -tahti ei ole pysynyt. Pari kertaa viikossa pyrin kuitenkin käymään. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Nyt on ollut vähän motivaation puutetta senkin suhteen. Epäilen, että muutokset lääkityksessäni ovat vaikuttaneet siihen. Tuntuu, että motivaatio vähän kaikkea kohtaan on tässä juhannuksen jälkeen ollut hieman kadoksissa.
Koronarajoitusten jälkeen oli muuten ihana päästä käymään Suomessa ja näkemässä sekä kavereita että omia karvapalleroita. Tässä kuva minusta ja äitini luona eläkepäiviään viettävästä Seppo-herrasta kesäkuulta.
Kauhea ikävä koiramaakareita. Ensi viikonloppuna olen lähdössä viikonlopuksi mökille kavereiden ja Sepon kanssa, saamme viettää laatuaikaa yhdessä <3
Ja hei sinä ihminen, joka tänne tulit minuun tutustumaan! Olen noin maaliskuusta alkaen pitänyt blogia elämästäni ja masennuksestani, ja sitä voi käydä lukemassa osoitteessa https://mitenniin.wordpress.com/ . Kommentoi rohkeasti sekä tänne että tuonne toisen blogin puolelle 🙂