Muistan tilanteen jostain nuoruusvuosilta. Olin äärettömän ujo. Ennen haastattelua usein oksensin. Enää en oksenna. Joskus mietin kauhuissani, tavoitanko tuon Heinin enää. Olenko menettänyt ujon Heinin? Se olisi katastrofi. Sillä ujo Heini on kuitenkin se pohjimmainen Heini, jonka tuntevat tietävät, millainen oikeasti olen.
Sen ujo Heini on kuitenkin se minuus, joka on ominta itseäni. Kun olen tekemissä ujon Heinin kanssa, olen tekemissä kaikkein omimpani kanssa. Pysy hengissä ujo Heini! Sitä paitsi kyllä ujo toisen ujon tunnistaa. Kuvassa on Ardita Bilalli Kosovosta. Hänkin on aika ujo. Ardita kertoi minulle asioistaan, kun hän pääsi keskustelemaan kaksistaan. Kun paikalla ei ollut dominoivaa äitiä. Arditasta kerron myöhemmin. Hän antoi siihen luvan.
Tapasin eilen “pienen ystäväni” . Hän itse haluaisi itseään kutsuttavan tällä nimellä. Hän on hauskin ihminen, jonka tunnen.
“Pieni ihminen”oli huolissaan Arditan kaltaisista nuorista. Hän kyseli myös, mikä oikeus vanhemmilla on televisiossa tai muissa välineissä puhua vaikeavammaisista lapsistaan taakkana ja että kuinka raskasta heillä on ollut lastensa kanssa. Kuinka he ovat nääntyneet ja kuin he eivät enää jaksa. Ja ymmärtäväinen toimittaja siinä vastapäätä nyökyttelee.
Miltä se vieressä istuvasta lapsesta tai nuoresta tuntuu, että on taakka!
Puhuimme myös vammaisuuteen liittyvistä tabuista, joita totisesti on. Pohdimme, että on mielenkiintoista, kuinka usein juuri koulutetut ja aktiiviset vammaiset ovat kasvaneet perheissä, joissa on monta lasta ja lasten välistä kilpailua, tappelua ja puolensa pitämistä.
Yhteistä oli myös, että vanhemmat ovat vaatineet heiltä samaa kuin muiltakin sisaruksilta. He eivät koskaan missään olosuhteissa ole käyneet erityiskoulua. He ovat myös usein perheistä, joissa he ovat joutuneet kantamaan vastuuta varhain. Kovin suojattu lapsuus ei ole paras lapsuus.