Elämäni on sisältynyt monen monia emämunauksia. Nöyryyttävimpiä niistä en halua muistaa, mutta melko monet ovat kääntyneet vitseiksi.
Yksi esimerkki. Tutustumme Kallen kanssa 1990-luvun alussa. Kalle oli käyttänyt sähkäriä eli sähköpyörätuolia ja hengityskonetta jo ainakin parikymmentä vuotta. Jo tuolloin hän matkusti todella paljon lentsikalla, myös kehitysmaihin. Olikohan se toinen tai kolmas tapaaminen, kun tiedustelin täysin tosissani, miten hän matkusti. Ruumassako ehkä?
Miksi pidämme ystävistämme? Emme pidä ystävistämme, koska he treenaavat säännöllisesti, ovat ahkeria työntekijöitä, täydellisiä vanhempia. Tai edes siksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka auttavat aina muita. Päin vastoin, ystävät tekee kivoiksi juuri se, että heillä on heikkouksia ja että he välillä mokaavat.
Pidämme ystävistämme, koska he eivät ole aina onnistuneet, että he eivät missään tapauksessa ole täydellisiä.
Kummallista kyllä, tämän sekä vammaisuudesta että lentokoneitten rakenteesta että eritoten vammaisten ihmisten matkustamista kohtaan osoittamastani umpitietämättömyydestä huolimatta teimme Kallen kanssa yhteistyötä liki tämän jälkeen liki 30 vuotta.
Siis nuoret kamut, älkää turhaa peljätkö, se mikä kuumottaa tänään, naurattaa jo parin vuoden päästä…Ja vanhana se voi olla ainut valttikorttinne. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miten uuttera olitte tai miten silloinkin kirjoitutte täydellisen pöytäkirjan…