Olen miettinyt sanoja ja niitten muuttumista. Miten vajaamielisestä tuli kehitysvammainen ja invalidista vammainen, miten hullusta tuli mielisairas ja mielisairaasta mielenterveyskuntoutuja. Miten kuuromykästä ja rullatuolista tuli sanoja, joita käyttävä on kerta kaikkiaan hakoteillä.
Vähemmistön itse itsestään käyttämä sana on se oikea, se on sanomatta selvää. Silti joskus menee monimutkaiseksi. Autismin kirjon kuuluva, ei autisti… äh miten kirjoittaessa toimitaan, ettei ilmaisu vaikuttaisi päälle liimatulta.
Sanojen alle kätkeytyvät aina asenteet. Samaan aikaan kun vammaisliikkeessä vielä vannottiin “vammaisen” nimeen, koulunpihalla se oli muuttunut jo haukkumasanaksi. ”Ooksä joku vammainen!”
Puunatut sanat eivät peitä alentuvuutta. Vähän aikaa sitten erään vammaisjärjestön nuori tutkija käytti haastattelussa puhuessaan monta kertaa tutkimuksensa kohteena olevista vammaisista ihmisistä sanaa “NOI”. Lyhyen haastattelun aikana siis monta kertaa.
Tuli mieleen, onko tämä ihminen yleensä ollenkaan kykenevä tekemään tätä työtä. Voisin sanoa, että asenteen aistii aina, se tuntuu iholla, vaikka sanat olisivat miten puunattuja.
Kun olin vielä töissä Kynnyksessä, siellä työskentelevät vammaiset ihmiset käyttivät itse itsestään nimityksiä, jotka muiden suussa tuntuivat rienaukselta. Ne lähtivät syvältä yhteisön keskeltä, niillä oli syrjinnän kokemuksen ja keskinäisen solidaarisuuden pigmentti ihollaan. Sokeat puhuivat itsestään sokkoina, lihassairaat nimittivät itseään lihapulliksi. Se oli kiehtovaa ja jotenkin kaunista. Minä olin melkein sisäpiirissä ja sain nauraa mukana, mutta en ihan käyttää kumminkaan…
Hyvä ystäväni, skitsofreniaa sairastanut Kalevi puolestaan halusi itseään kutsuttavan hulluksi. Hänestä hulluilla oli arvokas ja monia vainoja sisältävä historia, jota ei sopisi niin vain unohtaa.
Siihen historiaan kuuluivat pakkopaidat, eristäminen, sähköshokit, leimaaminen, nöyryytykset ja pahimmillaan elinikäinen sulkeminen mielisairaalaan.
Kun nyt sitten puhutaan mielenterveyskuntoutujasta, on vähän kuin pistettäisiin vanutuppo märkivän haavan päälle ja haluttaisiin unohtaa.
Sitä paitsi kaikki eivät edes halua olla kuntoutujia, eivät he halua ikuisesti olla jotain oppipoikia, joitten normaaliuden astetta muut arvioivat.
Niin paljon on kiinni sävystä, ilmeestä, yhteydestä tai sen puutteesta. Katsooko joku ylhäältä alaspäin vai onko kyse tasa-arvoisesta kohtaamisesta.