Millainen on kuva itsestämme? Jos alusta saakka sanotaan, että olet vääränlainen, sinun pitää olla toisenlainen, et ole hyvä sellaisenakin olet, voi hyvän minäkuvan luominen olla vaikeaa.
Monet vammaiset ystäväni ovat kertoneet lapsina ja nuorina saaneensa tällaista kohtelua. He eivät ole saaneet ihailua omina itsenään vaan heidät on yritetty muuttaa toisenlaisiksi. Heidän kehonsa sinällään on ollut kuntouttajien ja lääkäreitten mielestä vääränlainen, handicap, epäkelpo, vajaa, invalid. Myöhemmin he ovat sitten kuulleet, että heistä ei ole opiskelemaan sitä, mitä he itse haluaisivat, mihin heillä olisi intohimo…
Millaiset eväät se antaa elämään? Miten nuori saa jatkuvan toiseksi muuttamisen innon keskellä koskaan edes minkäänlaisen oivalluksen siitä, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin hän on?
Entä kuinka moni vammainen nuori tälläkin hetkellä jää aivan yksin taistelemaan syrjiviä asenteita ja usein myös puhdasta tietämättömyyttä vastaan.
Pyörätuolia käyttävällä ystävälläni oli kokemus omasta opiskelustaan. Luennot pidettiin aina joka tunti eri luokissa usein portaitten päässä. Kun silloin vielä kepeillä kävelevä ystäväni pääsi hengästyneenä paikalle, oli luento jo alkanut aikaa sitten. Mitään järkevää estettä sille, että luennot olisi voitu järjestää samassa luokassa, ei ollut.
Ystäväni oli sinnikäs ja hän rohkea. Hän uskalsi avata suunsa ja asiat hiven paremmiksi.
Mutta kaikki eivät ole rohkeita ja sinnikkäitä. Eikä heiltä pitäisi sitä edes vaatia. Ja entä jos nuoren itsetunto on tuhottu jo varhain tyystin. Entä jos nuori itse ei edes usko, että on kouluttamisen tai työpaikan arvoinen. Ja sitten ympäristö vahvistaa koko ajan tätä olettamusta. Eikö ole aika luonnollista, että moni luovuttaa. Eikä uskalla koskaan löytää omaa oikeaa elämäänsä.