Kiitin viime blogissa Kallen vanhoja avustajia. Kallen ideologian sisäänsä nuoruudesta imenyt ystäväni Amu loukkaantui. Kävimme puhelimessa keskustelun ja tajusin häntä. Amu suivaantui siis siitä, että hän itse avustajan pomona on kokenut kymmeniä kertoja, miten ulkopuoliset henkilökohtaisen avun maailmasta tietämättömät ihmiset ylistävät avustajaa. ”Kuinka sinä jaksat, miten ihmeessä oikein kestät. Kyllä sinun pitää olla hyvä ihminen!”
Eivät avustajat ole mitenkään hyviä ihmisiä, he vain tekevät työtään, sanoi Amu. Eivät he edes halua olla mitään hyväntekijöitä. Avustajan ylistäminen sisältää myös sen sanattoman viestin, että vammainen ihminen on työläs avun kohde tai sitten vielä pahempaa, säälittävä taakka.
Avustajan työ ei ole hyväntekeväisyyttä, se perustu hyvään sydämeen, eikä se ole myöskään ystävyyttä. Se on työsuhde ja avustaja saa työstä palkkaa. ”Joskus avustajasta tuli, mun ystävä, mutta vasta kun työsuhde oli päättynyt”, sanoi Amu.
Hän on myös nähnyt monesti, miten sanavalmis avustaja on ottanut haltuunsa koko näyttämön. Eli vaikeavammainen yrittää pyrkiä itsenäisyyteen, mutta avustaja tekee avustettavasta oman elämänsä sivuhenkilön. Pahimmillaan vammainen sopeuttaa menonsa avustajan menoihin ja alkaa elää avustajan elämää.
Takana on pitkä syrjinnän historia, jossa vaikeavammaiset ihmiset ovat olleet kohteena ja eläneet elämänsä sivuhenkilöinä, eli maaperä sivusta seuraavan osalle on muheva. Se käy niin huomaamatta, kun vaikka toimittaja alkaa haastatella äitiä tai isää tai terapeuttia, kun piti vaikka puhevammaista ihmistä itseään.
Vaikeaksi asian tekee myös se, että syrjintää eivät tunnista edes vammaiset ihmiset itse.
Yhteiskunnassa valta on aika usein ei-vammaisella. Tutkijalla, lääkärillä, terapeutilla, äidillä tai isällä. Voi olla myös niin, että vammainen ihminen, joka ei ole koskaan saanut päättää päivänsä kulusta, ei myöskään osaa päättää, minne mennään ja mitä tehdään. Haluamisenkin oppimiseen menee aikaa.
Muistan kun skitsofreniaa sairastavan taiteilijaveljeni kanssa liikuimme kaupungilla ja mun mielestä meidän oli mentävää Ateneumiin. Markku pelkäsi Ateneumin portaita ( hissiä ei vielä ollut.) ja minä sanelin, että Ateneumiin mennään jumalauta, vaikka Markku melkein itki.
Eikä ole myöskään kovin kauan siitä, kun kehitysvammaisilla ihmisillä ei ollut nimiä eikä heitä saanut kuvata tai heidät piti kuvata takaapäin, sitten sai luvan kertoa heistä etunimellä. Sama päti mielenterveyskuntoutujien porukkaan. Kun ihmisellä ei ole nimeä, hänestä voidaan sanoa mitä tahansa.
Itse kiinnitin aikapäivät sitten kun vaikeavammaisia eräässä laitoksessa tapettiin, hoitajille tarjottiin terapiaa. Se oli järkyttävää, mutta totta. Miksei niille vammaisille ihmiselle, jotka pelkäävät tulevansa tapetuiksi…