Kävimme etiopialaisen ystäväni kanssa Tampereen Tuomiokirkossa. Halusin näyttää Hugo Simbergin Elämänköynnöksen, miten ihminen kantaa murheitaan, selviää niistä, masentuu ja nousee alhosta. Miten köynnös viidentoista metrin matkan päätyy metsään. Kerroin myös siitä, miten maalausta oli aikanaan paheksuttu poikien alastomuuden takia ja pojille oli seurakuntalaisten taholta vaadittu vaatteita päälle.
Kirkossa oli pöydällä esirukouslaatikko. Mitä tuo tarkoittaa? kysyi etiopialainen ystäväni, itse ortodoksikristitty. Selitin ja hän jäi mietteliäänä katsomaan laatikkoa.
Sitten hän kysyi, voisinko auttaa häntä kirjoittamaan esirukouksen. Hän halusi, että kirjoitan: Voisitteko rukoilla puolestani Etiopian sodan päättymistä ja rauhaa. Kirjoitin pyynnön ja alle kirjoitin hänen nimensä, jotta esirukoilija tietäsi, että kyseessä on etiopialainen. Hän sanoi, kirjoita myös Kiitos.
Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt yhtä jaksoa hänen elämästään lainkaan, sillä pikkutyttönä hän kokenut sodan kauhut itsekin Emme olleet koskaan tulleet puhuneeksi siitä.
Lähdimme kirkosta, ostimme kenkiä kenkäkaupasta ja kävimme kahvilla Tampereen kauppahallissa. Satoi loskaa, oli pimenemään päin, juuri olivat tulleet uutisista koronan uudet rajoitukset. Mutta on rauha, täällä siis.