Kun elämänkulkuaan katsoo taaksepäin, huomaa selkeästi syy- ja seuraussuhteita sekä jonkinlaisen punaisen langan. Minut ovat liittäneet vammaisliikkeeseen ja vammaisiin ihmisiin hmm – kehtaako sen, näinä aikoina, edes sanoa ääneen… niin, se on totta: miehet.
Eli minua kymmenen vuotta vanhempi taiteilijaveljeni Markku, joka sairasti skitsofreniaa koko aikuisikänsä. Markku sairastui tähän vakavaan sairauteen, kun olin kahdeksanvuotias, ja olin mukana perheemme kamppailussa sairauden syövereissä ihan lapsesta saakka: salailussa, epätoivoisissa yrityksissä auttaa itse ja hoitojärjestelmän kertakaikkisessa avuttomuudessa.
Markku oli käsittämättömän herkkä ja haavoittuva. Hän näki ja kuuli harhoja, ja hän piti minua kaikkein rakkaimpana. Häntä halusi suojella ja häntä katsoessa oli usein sydän murtua.
Toinen mies oli työkumppanini Kalle Könkkölä, vaikeavammainen vammaisaktivisti ja Abilis-säätiön perustaja. Hänen kanssaan teimme yhteistyötä miltei päivittäin 27 vuoden ajan – julkaisuja, matkoja, ideointeja, kirjojakin, muun muassa Kallen elämäkerran.
Ja sitten kolmas mieheni Hannu, joka puolestaan toi selkoaatteen Suomeen 1980-luvulla. Häneltä sain tukea ja varmuutta aina, kun olo oli hatara, ja myös toimittajan neuvoja.
Olen kirjoittanut vammaisuuteen liittyviä tarinoita, oppaita, historiikkeja ja reportaaseja. Kirjojakin on tullut ulos – niitä taitaa olla 14, joissa kaikissa on jollakin tavalla yhtenä juonteena vammaisuus.
Kerron nyt yhden kirjan polun: se on mielikirjani Reilusti skitso, joka ilmestyi 2011, samana vuonna kuin veljeni Markku kuoli. Sen historia on pitkä, niin kuin kirjan usein: Kirjahan ilmoittaa itsestään ihmiselle ensin välilauseissa, sitten vaatimuksena ja lopulta pakkomielteenä.
Tutustuin kirjan päähenkilöön Kalevi Rinteeseen 1980-luvulla, kun naistenlehti, jossa olin töissä, etsi haastateltavaa, joka kertoisi avoimesti omalla nimellään skitsofreniasta. Yhdessä Helmin toiminnanjohtaja Sirkku Kivistön kanssa löydettiin Kalevi. On huomattavaa, että siihen aikaan ei kukaan puhunut omasta psyykkisestä sairaudestaan omalla nimellään.
Löytyi siis Kalevi, ystävystyimme, jatkoimme ystävyyttä, kirjoitin ensimmäisen luonnosmaisen artikkelin hänestä joskus 1990-luvulla ja sitten tuli kustantajan toiveesta tilaisuus kirjoittaa tämä kirja. Seurasi satoja tunteja keskusteluja, kun kävimme lävitse Kalevin henkilökohtaista helvettiä ja siitä selviämistä.
Miten Kalevi jaksoi ja miten jaksoin minä? Muistan, että monta kertaa lähestyessäni kahvilaa, jossa haastattelut usein tapahtuivat, olin vähällä oksentaa. Silti palo saada tästä vaikeasta aiheesta aikaan runollinen kirja toimi johtotähtenä. Hienoa oli, että Kalevi antoi minulle taiteilijan vapauden eikä puuttunut tekstin rakenteeseen.
Kalevin kanssa koimme myös hauskat sadonkorjuun ajat: Pääsimme tv-ohjelma Inhimilliseen tekijään ja olimme haastateltavina kirjamessuilla ja mielenterveysmessulla. Kalle Könkkölä taisi muuten siellä haastatella. Nautimme minijulkisuudesta ja tunsimme tehneemme hyvää työtä. Olimme elossa!
Ehkäpä kirjan kirjoittamisen suurin houkutin onkin halu olla elossa, halu mennä heikoille jäille ja todeta että jää kantaa. Halu ottaa riskejä ja selvitä niistä.
Sillä kirjan kirjoittaminen on totisesti yksinäistä puuhaa. Se ei ole, niin kuin julkkiskirjailijoita seuraamalla voisi kuvitella, istuskelua kehuttavana tv-studiossa. Ja kirjan kirjoittamisessa voi myös epäonnistua. Voi olla, että ei saa kustannussopimusta lainkaan, että kirjaa ei mitenkään noteerata, sitä ikään kuin ei edes ole olemassa – tai voi olla, että omat kyvyt eivät vain riitä pitämään korttitaloa pystyssä. Silti jokin siinä kutsuu ja viittilöi kuin ilmestys…
Tukilinjaan olen tehnyt monenlaisia juttuja ja on ollut tosi kivaa kirjoittaa ihmisistä, joilla on elämänkokemusta ja tietoa siitä, miten elämä kurittaa ja miten siitä voi selvitä. Sillä joka solullani tunnen olevani myös toimittaja, jonka täytyy saada tavata eläviä ihmisiä.
Silti suunnitelmissani on vielä kirjoittaa romaani. Siitä en kerro sen enempää, sillä toisin kuin tietokirjan, romaanin ympärille liittyy aina maaginen hiljaisuus. Se on sitä kirjaa suojeleva henki, niin luulen.
Blogissani tulen käsittelemään sitä, mitä nyt korona-syksynä kohtaan elämässäni, miten Markun tai Kallen henki tursuilee liitoksistaan edelleen tai miten ulkopuolisuuden kokemus valtaa mielen. Siitä, millä itse kukin tilkitsemme aukkoa, joka välillä suurempana, välillä pienempänä ammottaa sisällämme…