Minua hoiti pieni äidin lisäksi Mimma. Hän oli perheemme kotihengetär. Hän tuli meille kauan ennen syntymääni neljäkymmentäluvun lopulla kahdeksi viikoksi, mutta yli kuudeksikymmeneksi vuodeksi.
Mimma hoiti pikkupiikana äitini äidinäidin hautaan, sitten äitini äidin 1950-luvulla. Ja sitten vielä äitini. Joskus pilailin Mimmalle, että varmaan hoidat minutkin. Mimma kuoli kuitenkin ennen minua. Hän olisi tänä vuonna täyttänyt sata vuotta.
Kesäisin veimme Mimman aina saareen, vielä kun hän oli aika vanha ja huonojalkainen. Kun lähdin moottorilla hakemaan muuta porukkaa rannalta, Mimma oli sillä aikaa kompastunut ja löysimme hänet mättäältä istualtaan.
Hän ei päässyt pystyyn. Mitä hän teki? Hän keräsi ympäriltään mustikoita. Eikä ollut moksiskaan.
Mimman lapsuuden perheessä oli yhdeksän siskoa, pienessä mökissä, jossa ruoka keitettiin avotakassa. Hellaa ei ollut.
Kun mustalaiset tulivat isolla joukolla, rikkaissa taloissa heitä ei päästetty veräjää pitemmälle. Mimman lapsuudenkodissa porukkaan mahtui.
Juuri Mimma on saanut minut kummastelemaan kovin kapeaa perhekäsitystä. Etiopialainen ystäväni oli meillä tekemässä ruokaa, jonka niksejä halusin oppia. Kun ruljanssi oli ohitse, hän alkoi siivota vessaa. ”Mitä hemmettiä, minä purskahdin, pois sieltä.” ”Sinä olet minun iso siskoni. Kai minä saan siskoni vessan siivota”, sanoi hän. Hänkin tekee ruokaa aina rykmentille.