En voi millään käsittää, että joku kavereistani arastelee kysyä vastaantulijalta tietä. Sitäkään en voi ymmärtää, että joku pelkää vaikka lentämistä tai pimeää tai basilleja, jopa korona-aikaan.
Samaan aikaan pelkään itse liukuportaita, korkeita paikkoja ja sitä, että en saa puhelimella kiinni minulle rakkaita ihmisiä. Tämä viimeksi mainittu pelko kehittyi, kun olin jatkuvasti huolissani ystävästäni, joka eli riskialtista elämää hengityskoneensa kanssa. Ja minä pelkäsin, vuosikausia.
Minusta tuli vähitellen neuroottinen. Jatkuvassa menettämisen pelossa eläminen porasi aivoihin reitit, jotka olivat viritysaltis jousi valmiina laukeamaan jo pienestä tönäisystä.
Sovimme ystäväni kanssa kaikenlaisia järjestelyjä, kuten sen, että kun soitan tiettyyn aikaan, hän vastaa aina. Mutta siitähän sitten syntyi toinen ongelma: jos hän ei vastannut, olin heti kuin tulessa. Hän oli ehkä vain juuttuneena oveen sähköpyörätuoleineen…
Pelkoni toteutui, ystäväni kuoli ja menetin hänet. Pelosta en silti aivan kokonaan päässyt. Pelko on koteloitunut minuun ja saattaa taas sukeltaa pintaan yllättävässä tilanteessa. On kuin aivoissani oleva pelkokanava ei koskaan menisi tukkoon. Pelko liittyy aina rakkaan ihmisen menettämisen kauhuun. Nyt se koskee miestäni, sisartani sekä muutamaa ystävääni. Hekin tietävät pelkoni ja pyrkivät vastaamaan minulle mahdollisimman nopeasti.
Voin myös vain aavistella, millaisten kauhun kanssa vaikkapa sotatrauman kokeneet elävät. Näkövammainen ystäväni, kurditaustainen Mahabad Namiq (yhden kirjani päähenkilö ja pakolainen itsekin) on ollut tulkkina tekemisissä maahanmuuttajanaisten kanssa. Hän tuntee pelon liikkeet. Moni näistä naisista ei osaa lainkaan käsitellä pelkoaan, sille ei sanoja. He ovat vain ahdistuneita.
Myös Maban mielestä pahinta on, jos pelkoa eivät edes ammatti-ihmiset ymmärrä. He eivät tiedä, millaista oli paeta lasten kanssa palavasta talosta tietämättä, onko mies hengissä vai ei. Maba puhuu tästä muuten uusimmassa Kynnys-Lehdessä.
Voi, älä siis koskaan naura toisen peloille.