Olen liikuntarajoitteinen 34-vuotias nainen Tampereen Linnainmaalta. Liikun pääsääntöisesti manuaalipyörätuolilla, mutta minulla on käytössäni muitakin apuvälineitä, kuten sähköpyörätuoli, seisomateline, suihkutuoli, tietokone ja moottorisänky.
Elämääni on kuulunut koiria aina. Lapsuudenkotini oli kuin monen suomalaisen nykyihmisen unelma: maalaistalo pihoineen, oma uimaranta, sauna ja koira. Siellä oli tilaa suurperheen lasten temmeltää ja koirien kirmata. Kun koirasta aika jätti, ei kulunut kauankaan, kun meille alettiin jo kaivata uutta. Useimmiten se sitten myös tuli, ennemmin tai myöhemmin.
Olen lapsesta asti tottunut lähinnä isoihin koiriin. Ne nauttivat maaseudusta, koska niillä on siellä tilaa liikkua. Tämän lisäksi meille oli tärkeää, että koiramme on perhekoira eli se tulee toimeen monien erilaisten ihmisten kanssa.
Se, että olen liikuntarajoitteinen ja olen lapsesta asti käyttänyt erilaisia liikkumisen apuvälineitä, ei ole pelottanut koiria luotani pois. Ne ovat aina oppineet väistämään apuvälineitä eivätkä ole niitä pelänneet.
Olen aina pitänyt isoa sisaruskatrasta Luojan suurena siunauksena ja rikkautena. Ikäeroista huolimatta olemme tänäkin päivänä hyvin läheisiä. Kaikilla meillä on kuitenkin elämän varrella ollut omat vaikeutemme, myös minulla. Muistan elävästi hetket, jolloin on tuntunut, että elämä kolhii ja kaikki kaatuu päälle, mutta kenellekään ei ole oikein voinut siitä puhua.
Noina hetkinä on ollut ihanaa, kun on ollut koira siinä lähellä. Koira vaistoaa ihmisen tunnetiloja ja haluaa jotenkin ilmaista, että ”minä olen lähellä, minä kuuntelen, minä lohdutan.”
Ollessani opiskelemassa en kiireisen opiskelija-arjen vuoksi voinut ottaa itselleni omaa koiraa, mutta suorittaessani työharjoittelua Sellon kirjastossa Espoossa tutustuin lukuterapiakoira Börjeen – aivan ihanaan, suloiseen maltankoiraan!
Opiskeluvuosien jälkeen yksin asuessani melankolisuuteen ja masentuneisuuteen taipuvainen mielialani korostui. Elämä tuntui merkityksettömältä; muut ihmiset toteuttivat unelmiaan, minä vain olin ja ajelehdin…
Tilanne muuttui, kun maltankoirakaverukset Besto ja Panu muuttivat luokseni asumaan. Minun piti oppia lenkittämään ne yksinkin, koska henkilökohtainen avustajani ei aina ollut paikalla. Bestolle ja Panulle ei onneksi ollut vaikeaa kulkea sähköpyörätuolin vierellä. Kun niistä aika jätti, olin pitkään yksin ja masennuin.
Minulla on mielenterveyden haasteisiin lääkitys, mutta voin sanoa, että koira on ollut niiden hoidossa ja arjen sujumisessa minulle aina äärimmäisen tärkeä henkinen tuki.
Nyt minulla on onneksi taas uusi perheenjäsen: Sen nimi on Charly ja se on 5-vuotias coton de tuléar -uros. Se tuli minulle toisena pääsiäispäivänä 2021.
Charly tarvitsi uutta kotia ja tuli minulle kasvattajan kautta. Se oli hiukan kaltoin kohdeltu yksilö ja uuteen kotiin totutellessa meni aikansa.
Nykyään se on oikein kiltti, reipas ja utelias. Se oppii mielellään uusia asioita, on leikkisä ja varsinainen herkkusuu! Charly on edelleen myös hiukan arka, mutta minut se on jo ottanut täysivaltaiseksi omistajakseen.
Opetan mielelläni Charlylle uusia temppuja ja kuvaan niistä videoita, jotka jaan perheenjäsenille ja ystäville WhatsApissa tai Facebookissa. Charly osaa esimerkiksi esittää kengurua, taputtaa, rukoilla, vilkuttaa, seurata makupalaa kävellen kahdella jalalla sekä hypätä jänisloikan. Olen opettanut Charlylle samat komennot myös italiaksi ja se ymmärtää myös englanninkielistä puhetta. Kyseessä on siis varsin kansainväliseksi harjoitettu koira.
Tulen blogissani kertomaan siitä, miten positiivinen vaikutus koiralla voi mielenterveyteen olla varsinkin nykypäivänä, jolloin ihmisten henkinen pahoinvointi tuntuu koko ajan lisääntyvän.