“Ylistys Isä nimellesi. Sinä Pyhä ja ihmeellisin! Sinun kunniaas kaikuvi maa, sulle metsät ja puut humajaa… Miksen kiittäisi myös minäkin? Suvi taas meillä on suloisin.
Sinä niityille kukkaset tuot, kesän kauneuden lapsille suot! Tahdon kiittää mä Vapahtajaa, suven suloisen lahjoittajaa! Olen, Herra, Sun hoidossasi, kuten linnut ja kukkasesi!”
(Konsta Jylhän “Suvivirsi”, 1. ja 2. säkeistö)
Minä olen totaalisesti kesäihminen! Rakastan joulua, joulu on minun mielestäni paras juhla vuodessa, mutta ehdoton lempivuodenaikani on kesä! Kesä merkitsee minulle mahdollisuuksien, romantiikan ja rakkauden, valon, lämmön ja toivon aikaa… Melankolisuuteen taipuvainen luonteeni ikään kuin herää eloon valon määrän lisääntyessä, lämpöisten päivien saapuessa, lintujen laulaessa. On ihanaa, kun voi lähteä ulos pelkässä hellemekossa, ottaa koiran mukaan lenkille ja vain katsella ja ihailla kauniita maisemia! Kyllä siinä mieli lepää, ja aina vuodesta toiseen sitä jaksaa ihmetellä, miten hyvä Jumala on, kun Hän on antanut meille niin paljon kauneutta! Mielen valtaa syvä kiitollisuus ihan pienimmistäkin asioista.
Minä olen aina ollut unelmoija, haaveilijaluonne. Osittain juuri siksi en ole kirjoittanut blogiani tällä viikolla, koska olen fiilistellyt kesää ja pohtinut edessä olevia mahdollisuuksia, miettinyt, mitä kirjoja luen kesällä, antautunut romanttisiin haaveisiin jonkun tuntemattoman miehen kanssa, joka ei ole vielä ilmestynyt elämääni, mutta minä uskon, että hän joskus vielä ilmestyy. Siihen asti kirjat, elokuvat, erilaiset tv-sarjat ja tietysti lähipiirini rakkauselämä saavat tyydyttää akuutin romantiikannälkäni!
“Minne vain mä katson lemmenpölyä nään, se hengitykseen tarttuu ja mun sisimpään. On rakkaudelle aikaa, tunteet sydäntä saa kutittaa: Tässä odotan sitä yhtä, oikeaa…” (Tarja Lunnas: “Lemmenpölyä“)
Minulla ei ole koskaan ollut poikaystävää, eli en ole koskaan seurustellut. Jotakin pientä yritelmää on joskus teinivuosina ja vielä parikymppisenä ollut, mutta ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Olen kuitenkin aina ollut tunneherkkä ihminen, koen elämän ilot ja surut, rakkaudet ja erot, kaikki tunteet, myös toisten ihmisten kokemina, hyvin vahvasti ja voimakkaasti. Iloitsen aina vilpittömästi, kun joku rakastuu, menee naimisiin tai saa vauvan, oli kyse sitten tutusta tai tuntemattomasta ihmisestä. Kyse ei siis ole mistään sairaalloisesta stalkkaamisesta tai vastaavasta, minä vain aidosti ilostun ja olen onnellinen ihmisten puolesta. Oma vaikutuksensa on tietenkin taustallani, minulla on kuusi siskoa ja kuusi veljeä ja heidän perheensä, puolisot lapsineen, jotka ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä. Olen sanonut lähipiirillenikin: “Minä olen vauva- ja hääbongari.” Huomaan aina ensimmäisenä lehdistä uutiset, joissa kerrotaan jonkun menevän naimisiin tai saavan vauvan ja tulen siitä niin iloiseksi. Tänä vuonna omassa perhepiirissänikin on tiedossa häähumua, sillä nuorin pikkuveljeni menee naimisiin pitkäaikaisen kihlattunsa ja lastensa äidin kanssa kesäkuun puolivälissä. Odotan innolla hääjuhlaa, häät ovat aina niin ihania! Rakkaus on IHANA ASIA!
Kaikilla meillä ihmisillä on julkkisihastuksia ja ihmisiä, joita ihailemme ja arvostamme, pidämme komeina tai kauniina. Minullakin on ollut useita tällaisia ihastuksia, kuten lähipiirini tietää. Varhaisteininä olin ihastunut Harry Potter –näyttelijä Daniel Radcliffeen (s.1989), suosikki-tennispelaajani on aina ollut nyt jo uransa lopettanut sveitsiläinen tennisikoni Roger Federer (s. 1981). Lisäksi olen jo pitkään ihaillut brittiläistä näyttelijä Colin Firthiä (s. 1960), joka on minulle Se Ainoa Oikea Mr. Darcy, hänen esitettyään kyseistä hahmoa BBC:n tuottamassa, nyt jo klassikoksi muodostuneessa, Jane Austenin (1775-1817) samannimiseen kirjaan perustuvassa minisarjassa Ylpeys ja ennakkoluulo (1995). Kyseinen minisarja on yksi kaikkien aikojen suosikkini, jonka jaksan katsoa yhä uudestaan ja uudestaan, aina yhtä iloisesti yllättyneenä onnellisesta lopusta. Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on myös yksi lempikirjoistani. Colin Firth oli ihana myös elokuvassa Kuninkaan puhe (2010), jonka pääroolista hän sai suureksi ilokseni myös Oscar-palkinnon. Muita etäihastuksiani ovat olleet mm. Dan Stevens (Downton Abbey –televisiosarjan, 2010-2015, Matthew, s. 1982), 24 –tv-sarjan (2001-2010) päätähti Kiefer Sutherland (s. 1966), Mentalist -tv-sarjan (2008-2015) velmu hurmuri Patrick Jane (Simon Baker, s.1969), eikä sovi myöskään unohtaa minun mielestäni parasta James Bond -näyttelijää, Roger Moorea (1927-2017), jonka huumori Bond –elokuvissa on vertaansa vailla! Mainittakoon vielä, että mielestäni La promesa -televisiosarjan (2023-) Manuel (Arturo García Sancho, s. 1990) on aivan ihana ja komea mies, mutta hän saisi vain leikata viiksensä pois!
Minulla ei ole vielä elämässäni romanttista parisuhteen mukanaan tuomaa rakkautta, mutta kyllä minun elämässäni rakkautta on. Perheeni ja ystävieni ohella elämäni suurin siunaus on oma koira, nyt siis coton de tuléar Charly (s. 21.12.2018), joka tuo elämääni sanomattoman paljon iloa, rakkautta ja onnen hetkiä. Olen erityisen onnellinen siitä, että minulla on kotonani joku, jota hoivata ja josta voin pitää huolta. Charly myös odottaa minua uskollisesti ja malttamattomasti kotiin aina, kun lähden jonnekin pois kotoa ilman sitä, ja se on ihana tunne, kun tietää, että kotona on joku, joka odottaa juuri minua. Joskus ihmiset sanovat minulle Charlyn kanssa ulkona lenkkeillessäni näin: “Mitä sinä sille koiralle puhut, kun eihän se osaa vastata sinulle takaisin?” Jätän useimmiten kommentit huomiotta ja jatkan tyynesti matkaani, mutta joskus sanon näille ihmisille: “Juu, eihän se puhu niin kuin me ihmiset, mutta voi, kun sinä tietäisit, kuinka paljon koira ymmärtää, kuinka se puhuu silmillään ja eleillään! Koirat ymmärtävät monet asiat nopeammin ja paremmin kuin me ihmiset!” Disney-fanina minulle tulee tällaisesta tilanteesta usein mieleen vuoropuhelu kokin ja apulaisen välillä piirrettyelokuvasta Kaunotar ja Kulkuri (1955): “Tony, koirat ei osata puhua!” “Hän puhua Minulle!” “Selvä, hän puhu Sinulle, SINÄ POMO! Mamma mia…” Hyvät lukijat: Tämä tarina on TOSI!
Vaikka olenkin sanomattoman onnellinen ja kiitollinen Charly-koirasta elämässäni, enkä luopuisi siitä mistään hinnasta, tosiasia kuitenkin on, että koira ei voi täysin korvata ihmissuhteita tai sosiaalista elämää ylipäätään. Minä olen luonteeltani niin ihmisläheinen ja sosiaalinen, etten pysty kovinkaan kauaa aikaa olemaan erossa esimerkiksi sisaruksistani ja heidän perheistään; jos olemme pitkiäkin aikoja näkemättä toisiamme, minulle tulee kova ikävä kaikkia heitä. Vähintään puhelinsoiton päässä pitää olla aina, että voi vaikka kutsua toisia kylään, jos siltä tuntuu ja on sopiva hetki. Lisäksi minä olen Charlylle “mami“, mutta olen mielessäni tehnyt selvän eron sanojen “mami” ja “äiti” välillä: Charly ei ole ihminen, se ei ole minun lapseni, minä en ole sen äiti. Niin rakas kuin Charly-koirani minulle onkin, se ei tule koskaan täyttämään täysin sitä tyhjiötä, joka minulla on sydämessäni, koska minulla ei ole omia lapsia, minä en ole äiti. Kuitenkin, edelleen, kohotan katseeni ylös taivaaseen, kohti Jumalaa, ja toivon rakkauden ihmettä minulle: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. “Mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista!” Jumalaan minä turvaan ja luotan!
“Pidä, pidä vielä kiinni niistä toiveistasi, sillä niin kuin totta olet, on myös totta toiveesi! Siis pidä, pidä vielä kiinni siitä, että rakastat ja kukaties joskus toivees toteutuu…” (Katri Metso: “Pidä kiinni”)