Lukiossa mietin ekan kerran kunnolla, että kuinka moni tunnilta aiemmin lähtiessään meni oikeasti hammaslääkäriin? Mietin myös, että miksi sen — tai lääkärin / fyssarin tms. — sanominen on kevyempää kuin ”lähden vähän aiemmin, että kerkeän terapiaan”.
Olen yleisesti niin, niin kiitollinen, että elämme vuotta 2022. On paljon pelottavaakin tapahtunut ja joskus tuntuu, kuin maailma olisi mennyt sekaisin. Mutta keskittyäkseen tähän hyvään, niin olemme me oikeasti menneet eteenpäin. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minuakin jännittänyt kertoa esimiehelle tai professorille, että tarvitsen hetken lepoa, koska sydämeen sattuu. Se on äärimmäisen hieno asia, että sen uskaltaa sanoa ääneen. Tässä olen käyttänyt hyväkseni ajatusta, että ”mitä minä itse ajattelisin, jos paras ystäväni tai perheenjäseneni kertoisi minulle saman”. Usein se on meidän oma mielemme senkin tiellä; sanomisen. Ääneen puhumisen. Empatian ja ymmärtämisen. Meistä kaikki eivät uskalla puhua ja osa meistä, eivät taasen osaa vastaanottaa mielen hankaluuksia.
Minusta meidän kaikkien tulisi olla ystäviä tai perheenjäseniä. Niiden, jotka eivät uskalla puhua, koska itse pelkäävät tuomituksi tulemista ja niiden, jotka tuomitsevat rajoittuneisuudestaan. Kyvyttömyydestään ajatella, että kipua tunteva ja kärsivä, onkin lähempänä kuin tiedätkään.
Mitä lähemmäksi päästät, lähemmäksi lasket myös hyväksynnän tulla. Lempeyden ja tiedon, että olet arvokas. Etkä suinkaan yksin. Vaan ystäväni. Meidän kaikkien ystävä sekä perheenjäsen.
Painotan vielä faktaa, että minä tiedän, ymmärrän ja olen kokenut myös toisen puolen; ole avoin, kerro, puhu, sano totuus hammaslääkärin sijaan, ja tule tästä tuomituksi. Muutu ihmisestä silmätikuksi silmänräpäyksessä. Vastaanota toista olevaa arvostavan katsekontaktin sijaan nenänvartta pitkin vilkaistu, rajoittunut, epäilevän tuntuinen rekisteröinti, joita usein suomme torakoille kun havaitsemme tämän epätoivotun vieraan olemassaolon.
Minä voin vaikuttaa ainoastaan omaan reaktiooni. Voin vaikuttaa toimintaani, ajatuksiini ja mieleeni, ennen mahdollista tuomituksi tulemista. Minulla on kyky luottaa hyvyyteen.
Ja valtaosa silittää, kun kerrot. Sinäkin silittäisit, eikö vain? Silittäisitkö kuitenkaan itseäsi? Tuomitsetko itse itsesi, parhaan ystäväsi, rakkaimman perheenjäsenesi? Oma mielesi vai huomenna tapaamasi, uusi ihminen?
Ja totta, huominen voi tuoda mukanaan ulkopuolisen tuomitsijan, niihinkin vähän väliä törmää yhä. Tuomituksi tulemisen tuoma kipu ei ehkä vähene, mutta rakkaudella on voima silittää lujempaa. Eikä sellaiseen koskaan pidä tottua tai turtua. Sellainen on epäinhimillistä ja on luonnollista, että se sattuu. Ole enemmän itsesi ystävä; karista pois moinen seura. Ole lempeä, sillä sinä olet.
Ethän sinä ole epäinhimillinen huomenna, ettei mistään tarvitse olla hiljaa?
Kenellekään, itsesi eritoten mukaanlukien.