Syntyjään savolainen, nykyään Etelä-Suomessa vaikuttava 24-vuotias Anne-Maria tässä, hei. Olen uusi Blogilinjan kirjoittaja, ammattikorkeakouluopiskelija ja matkailun asiantuntija. Nohevat esittelytekstit ei ole ihan sitä omaa lemppariluokkaani kirjoittaessa, joten en sen kummemmin ala itsestäni ja ns. ”historiastani” kertomaan (ainakaan vielä, usein tuo savolaisuus näkyy eniten siinä, että kun alkuun päästään niin jutut lähtevät laukalle eikä loppua näykään).
Jokunen tuleva blogipostaus tosin voi sisältää kertomuksia siitä, kuinka hoidin jonkun työpäiväni mallikkaasti ja illalla putsasin moottoripyörän ketjuja kaksi tuntia taukoamatta jollain älyttömän hyvällä tökötillä, joka olisi kykenevä irrottamaan kuusitoista vuotta seisseen rasvan kuparipannusta. Jossain vaiheessa leikkaan myös todennäköisesti kirjakielen käytön pois ja naputtelen tekstiä niin kuin omaan tyyliin parhaalta tuntuu.
Ja asiaan: Tulen kertomaan kaverista, joka aika-ajoin, etenkin nuoremmalla iällä, on lyönyt kapuloita elämäni rattaisiin ja meinaa välillä yhäkin polulleni kiviä – joskus isompia lohkareita ja joskus kuin rantahiekkaa vain – pudotella. Tämän veijarin nimi on ahdistus.
Huumori on elämässä yksi parhaista lääkkeistä. Siispä ahdistus on saanut minulta kasteen ja kantaa lähipiirissäni myös nimeä Herra A. Ja kyllä, ahdistus on minun kaverini enkä enää sitä suostu kutsumaan ”toimintarajoitteeksi”, sillä ilman sitä en olisi se, kuka tänä päivänä olen.
Me olemme ahdistuksen kanssa suhteellisen sujut nykypäivänä, vaikka se joskus moukaroisikin niin, että tunnen tukehtuvani. Käsi kädessä tätä elämää sen kanssa kuljetaan enkä voi sitä minusta noin vain häätää. Ja loppujen lopuksi: ahdistushan on vain tunne muiden joukossa. Silloin se on rasite ja elämää rajoittava tekijä, kun sille ei löydä syytä tai keinoja elää sen kanssa.
Ahdistuksen ei kuulu haitata jokapäiväistä elämää, mutta tiedän varmaksi, että täällä on paljon ihmisiä, jotka hymyilevät töissä ja itkevät yön kotona jännittäen/peläten, riittävätkö voimat enää huomenna hymyilemään. Harvemmin tästä kuitenkaan avoimesti puhutaan, saatikka suodaan puhuttavan. Olen minäkin tippunut työnhausta kerran mielen haasteiden vuoksi. Silloin hävetti ja harmitti kovin. Sellainen työpaikka, saatikka -ympäristö, ei kuitenkaan ole jotain, minne koskaan haluaisin kykyjäni tuhlata.
Tarkastelen elämääni ahdistuksen kanssa muutamista näkövinkkeleistä: Miten se on minuun ihmisenä vaikuttanut sekä miten se on näyttäytynyt arjessa ja elämässä, viisivuotisella urallani matkailun parissa sekä korkeakouluopinnoissani. Puhun siitä myös ihan yleisellä tasolla – kuitenkin kokemuksen syvä rintaääni aina läsnä.
Saattaa tulla myös, jos tällaista kombinaatiota voi edes olla olemassa, yleistasoista, hyvinkin syvällistä pohdintaa ahdistuksesta. Tällä tarkoitan sitä, etten kaikkia henkilökohtaisia menneisyyden painajaisia kerro vaan enemmän tarkastelen sitä, mitä niistä jäi käteen.
Ja sitten voi tulla niitä postauksia, missä katsotaan kuvaa etanasta, johon törmäsin lenkillä ja jolla oli reikä kyljessä, mikä sai minut miettimään, onko joku toinen otus purrut sitä.
Niitä tai näitä kirjoitteluita, koulussakaan en ollut niitä ihmisiä, jotka suunnittelivat esseensä ennen kirjoitusta. Mutta lähde ihmeessä matkaani mukaan ja anna mielesi avautua, kun kerron, kuinka me ahdistuksen kanssa kulkevat matkaamme taitamme ja myötäelä, sinä kanssasisarukseni, jota maailman suuruus pelottaa. Tunne, että joku kuulee. Anna minun olla sinunkin äänesi.
Loppujen lopuksi, vaikka yksilöitä olemmekin, haasteineen ja lahjoineen – hirmuisen yhtä olemme ihmisinä kuitenkin.
Ps. Se reikä etanassa on itseasiassa niiden hengitysaukko, selvitin myöhemmin ja lähteenä olikohan Wikipedia vai äitimuori. Joka tapauksessa, homma paketissa ja joka päivä kohti viisaampaa huomista. Kuulemiin!