Painimatsi vakuutuksen kanssa enteilisi olevan pitkähkö, mutta jo ensimmäisessä erässä, väsyneenä ja kivuissani, laitoin painihanskat syrjään. Ihmisenä ihmiselle puhuin suoraan, etten minä jaksaisi vääntää yhtään. “Minuun koskee ja olen väsynyt. Minä pyydän vain, että Sinä auttaisit.”
Byrokratian sun muun minä ymmärrän kyllä, ja että päätöksenteossa kestää. Ja ettei hän, jonka kanssa puhun, ole valtuutettu päätöstä yksin tekemään. Valta lienee muiden käsissä.
”Minä olen niin pahoillani, etten voinut auttaa sinua tämän enempää. Lupaan kiirehtiä asiaasi ja toivon, että paranet pian.”
Juuri nyt tämä on ainoa asia, mitä tarvitsen: Sen, että olemme ihmisiä toisillemme. Laskemme hetkeksi arjen kiireet ja työn paineet ja kohtaamme toisemme. Välitämme toisistamme.
Aitoudessa ja vilpittömyydessä on ääretön energia, jota ei voi olla aistimatta.
Onnettomuuden ja sairauksien keskellä unohtuu maallinen materia ja muut mahtailun välineet. Unohtuvat tittelit ja rahapussin paksuus. Töistä puhutaan vain siinä mielessä, kuinka se on ollut osa unelmaa: työstä, josta pystyi näkemään maailman sen valtameriltä käsin tai jossa sai vilpittömästi auttaa toista. Vain niistä töistä puhutaan, ei niistä, joista sai ehkä enemmän rahaa.
Jokaisella on samat vaatteet yllä eikä se, mitä puet sairaalan ulkopuolella, tule mieleenkään. Kaikki on siinä hetkessä. Ihan kaikki. Siitä saa suuren onnen, kun saa antaa toiselle donitsin, koska itsellä on kaksi.
Vaikkei minusta juuri nyt kirjailijaa saisikaan, ei palomiehestä palomiestä eikä vakuutuskäsittelijästä kivenkovaa käsittelijää tai eksästä eksää, niin ihmisen kyllä. Juuri nyt, näinä päivinä — meillä kaikilla on aikaa olla ihminen. Enemmän kuin koskaan.