Ja hei, minähän olen niitä onnekkaita, joiden luona käy melkein joka päivä joku, ja siitä kiitos teille. Suurimmaksi osaksi pysyn positiivisena, mutta vale olisi, jos kertoisin kaiken olevan ihanaa ja jokainen päivä riemua täynnä. Kyllä täällä sairaalassa kaikkea näkee; naurua, itkua, kipua. Rakkautta, tuskaa, pelkoa, vihaisuutta. Kaikki yhtä aitoa: tunnetta, tuntemista ja tutuksi tuntumista.
Tunteettomuutta ja tunnottomuutta. Vahvuutta ja vanhuutta, vanhempien olevan jälleen lapsia ja toisinpäin.
Onnettomuuksilla ja traumaattisilla kokemuksilla on voima pysäyttää. Kun ihmisen perusta tarpeineen horjuu, ihminen ja kaikki sekä jokainen sen ympärillä; vähintään jarruttaa, suurin osa pysähtyy. Sinä itse sen kaiken keskellä, vaipuneena pelon ja surun kehtoon, jota milloin kukakin, lääkäri, poliisi, hoitaja tai palomies keinuttaa ja kertoo, että tästä selvitään. Samalla sinä ollen kuitenkin sen haarniskan kantaja, vuorostaan rakkaillesi luvaten, että minä selviän.
”Muista olla tomera siellä sairaalassa, että saat avun. Muista olla napakka sitten sen vakuutusyhtiön kanssa.” Palstat täynnä ikäviä kokemuksia ja pitkiä, pitkiä vääntöjä vakuutusyhtiöiden kanssa. Pitkiä jonoja leikkauksiin.
Miksi? Miksi minun pitäisi olla nyt tomera? Miksi pitäisi ”pitää puolensa”, meidän yhteisessä maailmassamme, jossa kaikki me — yhtä kuitenkin ollen — hyvät ihmiset, hyvää toisillemme haluamme. Tiedän tarkalleen, mitä tarkoitetaan tuolla tomeruuden vaatimisella, mutten suostu itse siihen mukaan lähtemään. Minä vain ihmettelen sitä. Ja voidakseni edes jotain tehdä toisin, valitsen sanat:
”Ole kiltti, ja auta minua. Voitko pitää kädestäni kiinni, nyt kun minua pelottaa enkä halua kokea tätä yksin. Ja kiitos, kun Sinä autat. Kiitos, kun Sinä olet.”