Enpä muista elämässäni koskaan näin pitkää jaksoa, jolloin herätessä ei ole ensimmäistäkään aamua ilman fyysistä kipua. Ei ensimmäistäkään aamupäivää ilman tunnetta, että joku viiltää kuumalla terällä kehosta. Ei iltapäivää ilman, ettei auton paino kehoni yllä joisi päiväkahvia kanssani. Ei iltaa tai yötä, kun ei arvailtaisi, minne päin kehoa kipu sinkoutuu sähkön lailla seuraavaksi. Ja ne aamuyöt, kun kipu vailla sanoja viideltä korvaani kuiskaa huomenet ja muistuttaa, ettei minusta ehkä tänäänkään kirjailijaa saa.
Mutta rakkaus ja hyvyys — ne vain jaksavat koskettaa. Lämpö ja lempi, pehmolelun turkki. Vaaleanpunaiset ruusut ja nuuskatorni yöpöytää koristaen. Tahdonvoiman, terminaattorin ja raikuvan naurun avulla heitetty pitkä retki ja kovalle sängylle oikaistaessa mieltä hyväilevä tunne kotiintulosta. Ja ei, tämä ei ole kuvaus sekopään unelmien treffeistä, vaan ajastani sairaalassa. Lempi on vähän kehno sanavalinta asian yhteydessä, mutta lämmön pariksi oikein sopiva – eikä minkään oikeastaan tarvitse elämässä edes tarkoittaa mitään, jos mietit tarkemmin.
Pehmolelun toi ystävätär. Se on pehmeä valkoinen kissa, jota Anne-Maria, 24, saa puristaa kun sidokset vaihdetaan tai epiduraali asennetaan. Ruusut ystävättäreltä myös. Kiitos kaikki muutkin tuesta ja lahjoista, mitä vieraillessanne olette tuoneet. Ne olenkin syönyt jo.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei tahdonvoiman seassa olisi ripaus vahvoja kipulääkkeitä, mutta hyväksyttäköön sekin nyt, että retket jäisivät haaveeksi vain ilman niitä. Terminaattori on itseasiassa omakeksimä nimeni mööpelille, jolla kuljen, jos jaksan kokeilla uutta pyörätuolin sijaan. Se vain näyttää ulkoisesti niin tehokkaalta vanhan sairaalan keskellä, kun tuntuu olevan uusinta apuvälineistöä.
Ja sitten itse retkeen; nyt ei katsella Madeiran huipulta Pico Ruivolta avautuvia maisemia eikä seistä henkeäsalpaavan lähellä reunaa, josta sinkoutuisi iäti kadoksiin Niagaran putousten pyörteisiin. Mutta samalla tavalla se tuuli hiuksissa tuivertaa, kun siskopuoli laittaa juosten minua pyörätuolissa työntäen läpi lasitunnelin, joka vaihtaa vanhan sairaalan uuteen. Kaikkialle koskee eikä saisi nauraa, koska nauramme siskon kanssa aina vahingossa niin paljon, että vatsaan sattuu. Kohta päästään R-Kioskille juomaan niin kallista kahvia, että sekin naurattaa. Eikä numerot näinä päivinä tunnu merkitykselliseltä lainkaan.
Ja kun minä, pyörätuoli ja menetetty elämäni rakkaus jakavat hiljaisen rukoushuoneen, jossa saa vain pitää kädestä ja maata toisen sylissä ihan vaiti vain, niin samalla tavalla se elämiseltä tuntuu kun silloinkin. Sillä elossa minä olen ja tulen aina olemaankin. Auton pohjaan jäi pala fyysistä minua, mutten minä, vaikka sitä saatoin pelätäkin. Silloin ei tahdonvoiman seassa ollut ripaustakaan kipulääkettä. Ympärillä kasa suojelusenkeleitä, jotka saatoin hetkessä tunteakin. Kädessäni pyynnöstäni yliajajan käsi lupaamassa, että tästä selvitään ja alituiseen muistuttaen, että ”kohta se auto siirretään” ja silmieni sulkemista itku omissaan anellen, kieltäen.
Paljon on asiaa, mutta nyt kun nyt retki tarkoittaa vaellusta rakastavalle minulle kilometritolkulla luonnon ihailun sijaan matkaa sairaalasängyltä R-Kioskille, ja sen viedessä jopa enemmän voimia, otan tähän väliin kahden päivän päikkärit ja palaan pian takaisin.
Tähän väliin suojelusenkeleille: isä, isäpuoli, ystävät, kanssamotoristit ja kaikki rakkaani, jotka ikiunessa olette: täällä minä olen ja tänne minä jään.
Rakkaudella, vilpittömästi teitä kiittäen,
Anne-Maria