Tässä kipuvuosien aikana olen oppinut kehittämään itselleni kasvoille tietynlaisen “maskin”. Maskin, jonka kanssa voi hyväntuulisesti hymyillä…. vaikka selkäpiissä tuntuu sähköpaimenen loppuamattomat iskut ja polvissa tuntuu siltä, kuin talttahampaiset majavat järsisivät niveliä.
Kipua on pakko yrittää jotenkin kestää, koska lääkeyliherkkyyksien vuoksi, minulla ei ole saatavilla minkäänlaista helpotusta.. – tai ainakaan kukaan ei ole vielä sellaista osannut tarjota ja kuitenkin haluan yrittää elää.. ja edes vähän nauttia elämästä. Kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta.
Hermokipu lamaannuttaa
Koska päivällä on kuitenkin yleensä pakko hieman liikkua, kuluu yöt pääsääntöisesti kovissa hermokivuissa. Omalla kohdallani liike ei ole sinänsä lääke, koska jokainen liikuttu liikahdus pahentaa kipuja aina enemmän ja enemmän.
Toki silti tiedostan, että liikkua pitää jonkin verran, ettei fyysinen kunto ja vähäinenkin omatoimisuus katoa.
Yöt kuluu usein kelloa vahtien, joka tuntuu matelevan turhan hitaasti aina aamuun. Usein lähden yöllä hieman ulos kävelemään, koska muuten yön aikana jäykistyn niin, ettei meinaa päästä ollenkaan ylös omin voimin sängystä.
Pakollista piristymistä päivää kohti
Kun yö on ensin sujunut torkahdellen kipukouristustenlomassa, alkaa itsensä psyykkaaminen seuraavaan päivään.
Tämä hetki tuntuu ikäänkuin unihalvauksen omaiselta tilalta, sillä olet käytännössä hereillä ,mutta oikeastaan et pääse makuutasosta ylös, välttämättä ei kännykkääkään saa otettua käteen. Tässä tilassa voi kulua useampi tunti…
Viimehetket ennen maskia
Olo on yleensä melko väsynyt… yö on mennyt enemmän ja vähemmän valvoessa, kaikenlaisten kiputuntemusten siivittämänä.
Tuntuu todella jähmeältä lähteä liikenteeseen tai ylipäänsä alkaa tehdä mitään aivotoimintaa vaativaa askaretta, kuten vaikka töitä. Sumussa lähtee päivä käyntiin.
Maski naamalle ja menoksi
Lopulta hiukan hiuksia pörrölle ja iloinen “maski ” naamalle, ennen ihmisten kohtaamista!
Mutta kukaan käyttää “maskia”? Ketä se palvelee?
Itse ajattelen asiaa muiden ihmisten kautta, että kuka oikeasti jaksaisi jatkuvasti katsella tuon todellisen tunteen kuvan ihmistä, joka makaa peiton alla täristen, tyhjä katse silmissään.
Jotenkin sitä ajattelee, ettei halua kuormittaa omilla epämukavuuksillaan muita ihmisiä.
Olen myös huomannut, että monien ihmisten on vaikea suhtautua siihen, että toinen on todella kipeä. Kaikki ihmiset ei osaa kohdata niin sanotusti ikäviä asioita, vaan näen selvästi miten heille saattaa tulla tunne, että yrittävät jo katseellaan paeta paikalta.
On siis vaan yksinkertaisempi olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa jos (tässäkin tapauksessa) yrittää esittää niin sanotusti “normaalia”. Se on myös toki todella kuluttavaa, koska saadakseen edes väkinäisen hymyn kasvoille, joutuu yleensä pinnistelemään sen eteen melko paljon.