Olemme laajassa tutkimuslaboratoriossa, jonka keskellä on iso ja syvä vesiallas. Hämärää tilaa valaisevat altaan reunoilla olevat lamput, jotka luovat veden pinnasta seinille ja kattoon heijastuksia. Altaaseen on kohdistettu monenlaisia instrumentteja, jotka hurisevat hiljaa ja ottavat lukemia rauhalliseen tahtiin. Altaan reunalla on pöytä ja päätelaite, jonka näyttöä tutkii valkoiseen haalariin pukeutunut nainen, tutkimusassistentti Johanna.
Jokin tärisyttää allasta voimalla. Johanna kääntyy katsomaan allasta pelokkaana. Jotain on tulossa vauhdilla ylös sen syvyyksistä. Hän ottaa muutaman askeleen taakse. Suuri vesipatsas nousee pinnalle ja sylkäisee ulos jotain – minut. Johanna kiljuu kauhusta. Litimärillä vaatteilla varustettuna lennän kylmälle kaakelilattialle. Johanna lopettaa kiljumisen. Pakokauhu katoaa hänen kasvoilta ja tilalle tulee häpeä siitä, kuinka hölmölle asialle kiljui.
“Kuka hitto te olette?” Johanna kysyy hengästyneenä.
Menee muutama hetki että kykenen vastaamaan tai liikkumaan. Lopulta nousen ylös ja katson ympärilleni, naurettavan määrätietoisena.
“Aah, MegaThink-tutkimuslaitos! Suur-Suomen hyökkäysvoimien rahoittama musta projekti”, totean ylpeänä.
Johannan häpeä muuttuu hämmennykseksi.
“Mitä?” Johanna kysyy.
Käännyn katsomaan allasta, kuin olisin juuri oivaltanut jotain mullistavaa.
“Joten, tuo tuolla oli…”, sanon ja osoitan allasta sormella.
Johanna nostaa käden pystyyn, kuin pysäyttääkseen sen, mitä aion sanoa.
“Hei, hei, hei! Shhhh!” huutaa Johanna.
Hän tuijottaa minua kiukkuisena. Katson hämmentyneenä takaisin. Vaatteistani valuu vuolaasti vettä.
“Vajaat pari viikkoa aikaa vielä, sitten viimeistään dokumenttielokuva menee jäkitöihin”, totean rauhallisesti Johannalle.
Johanna katsoo minua epäuskoisena ja puistelee päätään.
“Mitä sä oikeen puhut?” hän kysyy.
“Jep, muutama viikko. Onneksi kohta kaikki viisitoista taiteilijahaastattelua on leikattu valmiiksi. Saa nähdä, riittääkö tunti kestolle”, vastaan takaisin mietteliäänä.
Johanna katsoo vaivaantuneena ympärilleen ja yrittää vältellä psykoottista katsettani.
“Mitä täällä niinku tapahtuu, oikeesti?” Johanna ihmettelee.
Osoitan sormellani kohti laboratorion toista päätyä, suuria pariovia.
“Tuolta astuu kohta sisään pomosi, professori Von Gillette. Hänellä on uutisia. Erikoisministeri Teddy Walrus ja hyökkäysministeri Johannes Kostaja ovat tulossa vierailulle”, vastaan arvoituksellisesti.
Johannan hämmennys syvenee entisestään.
“Mutta mitä hän ei tiedä vielä, on se että nämä ministerit aikovat lopettaa projektin”, jatkan innostuneena.
Otan muutaman askeleen kohti Johannaa.
“Heidän mielestä mutanttimyyrät lasersilmillä ovat kehittyneempi ratkaisu Ahvenanmaan tilanteeseen”, totean.
Katson Johannaa silmiin ja osoitan sitten häntä.
“Sinä olet avain ongelmaan”, kuiskaan ylpeänä.
Johanna hengitys kiihtyy ja hän perääntyy kohti allasta.
“Mitä tarkoitat?” kysyy Johanna.
Vilkaisen rannekelloani. Yhdeksän illalla, vielä kerkiän tekemään vaikka mitä. Valopilari ilmestyy altaan reunalle.
“Kun Von Gillette tippuu altaaseen, älä auta häntä”, paljastan Johannalle.
Hän katsoo minua tyrmistyneenä. Käännyn kohti valopilaria. Mutta sitten jotain tulee mieleeni ja käännyn katsomaan uudelleen Johannaa.
“Tämä kohtaus, tulee muuten olemaan juuri tälläinen itse elokuvassa. Ihan varmasti”, totean hymyillen.
Astelen vihellellen valopilariin. Se katoaa ja samalla suuret pariovet aukeavat. Professori Von Gillette, ylipainoinen mies valkoisessa asussa, syöksyy tilaan.
“Johanna, nyt tuli kiire!” huohottaa Von Gillette.
Johanna katsoo lähestyvää Von Gilletteä sekavin tuntein.
“Tiedän”, kuiskaa Johanna.