Tapaan Riku-Ville Laurilan hänen kotinsa edustalla Helsingin Kalasatamassa. Emme tee haastattelua kuitenkaan kotona, sillä kukkakeikka vie meidät Kallioon Aleksis Kiven kadulle.
Kiipeän siis avustaja Ennin johdattamana isoon Mercedes-Benz Sprinter -merkkiseen autoon, jonka Laurila aikoinaan hankki itselleen ja vaimolleen. Istun auton ainoaan istuimeen kuskin eli Laurilan taakse. Aloitamme haastattelun autossa.
Laurila ajaa jouhevasti kohti Kalliota, mihin lattialla odottava kukkapaketti on vietävä. Näkee, että Laurila pitää ajamista.
”Autoa ajaessani olen samanlainen kuin muut”, hän selvittää.
Kaksi vuotta sitten Laurila perusti RVL-nimisen firman, joka kuljettaa paitsi kukkalähetyksiä myös liikelahjoja ja eläinkaupoilta tehtyjä tilauksia sekä hoitaa pikkumuuttoja.
Kumppanikseen keikoille Laurila tarvitsee henkilökohtaisen avustajan, jotka sitten vaihtuvat työvuorojensa mukaan. Kulloinenkin avustaja eli nyt siis Enni hoitaa useimmiten kukkien viemisen autolta asiakkaan ovelle.
Laurila itse hoitaa kaiken muun yrityksen pyörittämiseen liittyvän: markkinoinnin, asiakkaiden hankinnan, yhteyden pitämisen asiakaskumppaneihin, talousasiat, nettisivujen ylläpitämisen, autolla ajamisen ja tietysti myös avustajien palkanmaksun.
”Yrittäminen on mulla verissä”, hän sanoo.
Laurilan isä myi omakotitaloja ja kotona vallitsi yrittäjähenki. Isän motto kuului ”minä teen mitä haluan, muut tekevät mitä osaavat”. Se on auttanut Laurilaakin tiukan paikan tullen sisuuntumaan.
Juuri hiljattain tuli Helsingin kaupungilta tunnustus, kun Laurilalle myönnettiin työssä käytettäväksi 120 avustajatuntia lisää. Se, että tukea tulee ulkoapäin, kuten Tukilinjan aikoinaan myöntämä apuraha, antaa uskoa itseen ja on äärimmäisen tärkeää juuri alkuvaiheessa.
”Myös avustajien kanssa synkkaa, se on tärkeää, yhteinen huumori ja yhteiset vitsit”, Laurila korostaa. Ne saavat työkeikat toisinaan suorastaan hauskoiksi.
Miksi kaikista tehdään merkonomeja?
Laurila olisi aikanaan havitellut lukioon, mutta erityiskoulusta annettiin ymmärtää, että hänen oli parempi tyytyä vaatimattomampiin tavoitteisiin. Hänestä niin kuin monesta muustakin vaikeavammaisesta tuli merkonomi.
Aikaisemmin Laurila oli merkonomiksi valmistumisensa jälkeen kuutisen vuotta toimistotöissä. Sitten hän kyllästyi rutiineihin. Hän halusi päättää itsenäisesti elämästään.
Noin neljä vuotta sitten Laurila uskalsi heittäytyä yrittäjäksi ja perusti paljuvuokraamon. Siihen hän sai Tukilinjaltakin apurahan.
”En pitänyt pulpetin ääressä kyhjöttämistä enkä siitä, että joku kyyläsi tekemisiäni selän takaa. Halusin vapautta, itsenäisyyttä ja vastuuta.”
Koska koronapandemia alkoi juuri noihin aikoihin, kysyntää oli kohtalaisesti. Ihmiset halusivat viihdykkeitä koteihinsa. Kaiken kaikkiaan työ ei kuitenkaan kannattanut. Velkoja ei jäänyt, eikä konkurssia tullut, mutta eipä juuri rahaakaan. Olisi pitänyt etukäteen ymmärtää, että vaikeavammainen henkilö ja 450 kiloa painava palju huoltoineen, on vaikea, ellei jopa mahdoton yhdistelmä.
”Kipurahat on maksettava. Vaikka paljuyritys oli vikatikki, se toi silti kokemusta.”
Kukat ovat paljua kevyempiä
Kaarramme kerrostalon eteen Aleksis Kiven kadulla. Enni lähtee viemään kukkia. Hiljaisen heinäkuun jälkeen asiakkaat alkavat palata. Nyt Laurilalla on seitsemän vakituista asiakasta, siis kukkakauppoja, jotka käyttävät RVL-firmaa säännöllisesti.
Kun olemme autossa kahden, Laurila kertoo vaikeasta jaksosta, kun kivut olivat viedä elämänhalun.
On ollut jaksoja, jolloin on ollut vaikea nousta ylös, kun masennuksen pilvi on ollut niin sakea ja tuskat vartalossa niin hirveät. Muutama vuosi sitten hän koki sietämättömän vuoden mittaisen kipujakson, jolloin ruumiissa särki ihan joka paikkaa vuorokauden ympäri päivästä toiseen. Sitten syy vihdoin ja viimein paljastui nyrkin kokoiseksi kiveksi munuaisessa.
Nyt toinen munuainen on poistettu ja kivut niiltä osin ovat poissa.
Alkuperäinen vammaisuuden syy oli selkäydinvamma, jonka seurauksena Laurila on käyttänyt pyörätuolia pikkupojasta. Juuri nyt hän odottaa pääsyä leikkaukseen, jossa on tarkoitus korjata painehaavoja. Eli kivut ovat arjessa läsnä edelleen.
Neuvoja kokeneemmilta yrittäjiltä
Mitä yrittäjyys sitten vaikeavammaiselle ihmiselle merkitsee?
”Kyllä kyse on pitkälti omasta identiteetistä, itsetunnosta”, Laurila tiivistää. Työ tuo elämään mieltä ja ryhtiä, mitä nyt ihmiselle yleensäkin, oli vammainen tai ei.
”Nyt on välillä voittajan fiilis. Olen selvinnyt ja osoittanut pärjääväni. Vähältä pitää, ettei ole noussut hattuun”, hän naurahtaa.
Entä mitä nuoren yrittäjän pitäisi välttää? Nyt Laurila nauraa jo karheata, syvää naurua. Ja kaartaa autolla kohti Kalasatamaa.
”Älä käytä starttirahaa kalliitten koneitten ostoon ja sitten ihmettele, kun rahat on käytetty, että missä asiakkaat ovat”, hän sanoo ja jatkaa:
”Etene pieni askelin.”
Laurila toimii myös Suomen Vammaisyrittäjien hallituksessa ja kehottaa vammaisia yrittäjiksi aikovia ehdottomasti kysymään neuvoa kokeneemmilta.
Äänikirjoja sylikkäin kuunnellen
Saavumme työkeikalta kotiin, jossa odottaa vaimo Karo eli Karoliina Laurila. Hän on myös pyörätuolin käyttäjä ja vaikeavammainen.
Pariskunta tapasi toisensa ensimmäistä kertaa Ruskeasuon erityiskoulussa, mutta silloin neljän vuoden ikäero oli ihan valtava.
Nyt vuosikymmenet myöhemmin kiinnostus syttyi netissä eli Suomi24:ssa.
”En ole yksin viihtyvää sorttia, en todellakaan halua elää yksinäni. Ensin kävimme kirjeenvaihtoa ja sitten tutustuimme paremmin. Naimisiin menimme kolme vuotta sitten ja häät olivat aika isot.”
Nyt pariskunta asuu asumispalveluyksikössä, josta Karo saa osin omat avustajansa.
Kysyn, mikä pariskuntaa yhdistää.
”Kyllä se on yhteinen arvomaailma, samat leffat ja kirjallisuus. Olemme molemmat myös koti-ihmisiä, viihdymme kotona.”
Kun ilta koittaa, Karo ja Riku-Ville kuuntelevat mielellään äänikirjoja. Kumpikin omaansa?
”Ei kun aina yhteistä kirjaa, ja sylikkäin. Viimeksi kuunneltiin Max Seeckin viimeisin. Hän on suosikkimme.”
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 5/2024.