Kun ihmistä halutaan rangaista, hänet jätetään yksin. Vankilassa sen tekee eristysselli. Laumasta ulossulkemisen tarkoitus on nujertaa ihminen ja sen se hyvin tekeekin. Koppi tekee nöyräksi. Myös joukosta poikkeaminen johtaa helposti ulossulkemiseen, jolla on samat seuraukset.
Yksinäisyys voi sairastuttaa paitsi henkisesti myös fyysisesti. Se heikentää elimistön puolustusmekanismeja ja lisää sydän- ja verisuonitautien sekä neurologisten sairauksien riskiä. Se lisää kuolleisuutta lähes yhtä paljon kuin tupakointi ja enemmän kuin lihavuus tai huono fyysinen kunto, sanovat tutkimukset.
Toisaalta – mitä se yksinäisyydestä kärsivää auttaa, että kuulee oman tilanteensa johtavan vielä sairauteenkin? Ei se ainakaan vähennä yksinäisyyteen liittyvää stigmaa tai yksinäisyyttä.
Yksinäistymisen kierre
Kuinka paljon yksinäistymiseen johtaa silkka vuorovaikutuksen haasteellisuus, kuten aisti- tai puhevamma, kuinka paljon se, ettei seurustelutilaisuuksiin edes pääse mukaan? Edessä ovat rappuset, luminen kulkutie tai se, ettei saa tai löydä avustajaa.
Syy kotiin jäämiseen voi olla myös köyhyys. Ei ole varaa ostaa pääsylippua tai maksaa matkaa.
Jos ei ole mahdollista harjoittaa sosiaalisia taitoja, koska on niin paljon yksin, kontaktien solmiminen tilaisuuden ilmetessä ei myöskään välttämättä suju sosiaalisen kömpelyyden takia.
Pyysimme muusikko Riikka Hännistä ja kirjailija Jukka Sariolaa antamaan vinkkejä siitä, miten vammaisuuden ja yksinäisyyden yhteys voitaisiin katkaista. Juuri nyt kumpikaan ei tunne itseään yksinäiseksi, mutta kokemuksia aiheesta on.
Kuinka paljon yksinäistymiseen johtaa silkka vuorovaikutuksen haasteellisuus, kuten aisti- tai puhevamma, kuinka paljon se, ettei seurustelutilaisuuksiin edes pääse mukaan?
Kokemuksen ääni
Riikka Hänninen muistetaan parhaiten Voice of Finland -kilpailusta vuonna 2020. Viime vuonna hän teki Näkövammaisten liiton tilauksesta laulun yksinäisyydestä. Siinä kerrotaan ihmisestä, joka suree yön suden hetkenä tilannettaan, kun naapurista kuuluu bilettäjien iloinen sorina ja seinät kaatuvat päälle.
Voit kuunnella Riikan kappaleen artikkelin lopussa.
Sitten tulee puhelinsoitto, joka luo huoneeseen uuden atmosfäärin: En olekaan yksin. Joku muukin on lukenut tämän äänikirjan, ja se joku on kiinnostunut juuri minun mielipiteistäni.
Myös Hännisen elämässä on ollut jaksoja, jolloin hän on kärsinyt yksinäisyydestä.
Lukiossa kärvistelyä
”Kaikkein vaikeinta oli nuorena Sibelius-lukiossa. Oli vaikea aloittaa small talkia ja ryhmäytyminen lukuvuoden alussa tapahtui ilman minua. Olin yksinäinen ja usein itsesäälin vallassa. Kun mentiin vaikka ryhmätöihin, kaikilla oli jo katsekontaktin pohjalta valmiina sopivat ihmiset, mutta minä jäin kerta toisensa jälkeen yksin. Se aiheutti haavan.”
Sibelius-Akatemiassa oli meininki sitten ihan toinen. Hänninen kertoo valinneensa alusta saakka erilaisen suhtautumistavan: hän päätti olla aktiivinen ja mennä mukaan, maksoi mitä maksoi.
Se sujui yllättävän hyvin ja yhtäkkiä hän oli opiskelijoiden parissa keskeinen henkilö.
Vaikeus uskaltaa
Riikka Hänninen sanoo ymmärtävänsä kuitenkin hyvin myös niitä, jotka eivät jaksa tai kykene tällaiseen aktiivisuuteen. Voi olla väsynyt, ei ole voimia.
Yksinäisyys, jota ei ole itse valinnut, johtaa myös aina arvottomuuden kokemukseen: olenko niin huono, että kukaan ei halua olla kanssani? Jos kokemukset ulkopuolelle jäämisestä ovat liian kipeät, ei uskalla asettua alttiiksi uusille torjunnoille.
”Vammaisten ihmisten yksinäisyyttä lisää myös se, että he jäävät usein työelämän ulkopuolelle. Kun ikätoverit työllistyvät, vammaiset passitetaan jo nuorina työkyvyttömyyseläkkeelle”, hän pohtii.
”Hyvin moni tuntemani näkövammainen elää pientä elämää, kuuntelee kotona äänikirjoja ja yksinäisyyden katkaisevat vain henkilökohtaisen avustajan vierailut.”
Järjestöissä ystävystytään
Useita tietokirjoja ja romaanin kirjoittanut Jukka Sariola käyttää sähköpyörätuolia ja hengityskonetta. Hän on lähes koko aikuisikänsä osallistunut järjestötoimintaan, jossa hän on tavannut muitakin, jotka ovat avanneet kotiovensa ja lähteneet liikkeelle.
”Järjestöissä toimivat ihmiset eivät ole niitä kaikkein yksinäisimpiä”, hän toteaa.
Sariola toivoo, että juuri vammaisjärjestöt voisivat olla paikkoja, joissa uskaltaa luoda kontakteja ja löytää ystäviä. Hän on kuitenkin huomannut, etteivät nuoret ole yhtä kiinnostuneita järjestöistä kuin ennen. Jokin kulttuurissa on muuttunut.
”Olisiko niin hyvin, että integraatio on jo edennyt niin pitkälle, että vammaiset nuoret löytävät kontakteja muuta kautta? Ja sehän on upeaa.”
Et ole ainoa
Sariola kertoo tavanneensa toisen vammaisen ihmisen ensimmäisen kerran, kun oli kolmetoistavuotias. ”Olin siihen saakka luullut, että olen maailman ainoa tämänkaltainen.”
Hänen mukaansa tunne omasta outoudesta riivaa vammaisia ihmisiä ympäri maailman. Kodissaan ja suvussaan ainoina vammaisina kasvaneet luulevat usein tosissaan, että he ovat lajinsa ainoita, ei vain teoriassa vaan ihan oikeasti.
”Ympäri maailmaa kymmenet vammaiset ovat kertoneet minulle ensimmäisestä kokemuksestaan vammaisten nuorten leirillä, että mitä, onko todella muitakin kaltaisiani? Se on ollut valtavan helpottava kokemus.”
Oma vai palveluasunto?
Jukka Sariola on nuoresta saakka asunut itsenäisesti omassa asunnossaan ja hengityslaitepotilaana hänellä on oikeus kokovuorokautiseen, henkilökohtaiseen apuun kotonaan.
”Monesti vammaisia usutetaan asumaan palvelutaloon sillä otaksumalla, että vammaiselle paras ystävä ja yksinäisyyden poistaja on toinen vammainen”, hän kertoo. Hän on kuitenkin tavannut palvelutaloissa paljon yksinäisyyttä, kun asukkaat linnoittautuvat omiin yksiöihinsä.
”Se, että toinen on vammainen, ei myöskään tee hänestä sielunkumppania. Kyllä yhteisyyden ja ystävyyden syntymiseen tarvitaan muutakin kuin sama diagnoosi.”
Ystävä armosta
Sariola on huomannut, että yksinäisyys halutaan usein kätkeä. Sen tunnustaminen on kuin haavan näyttäisi. Paras vain urheasti vetää suu hymyyn ja luetella, mihin on juuri menossa ja mitä kutsuja on saanut, vaikkei ole saanutkaan. Tai jos on, ei taatusti mene, kun ei uskalla tai pääse.
Jos syntyy epäilys, että ihmiset ovat kanssani säälistä, ei sekään hänen mukaansa kohota. Ystäväpalvelut poistavat yksinäisyyttä, mutta onko niiden ongelmana se, että ne suuntautuvat ylhäältä alaspäin? Olenko niin yksinäinen, että kanssani ollaan armosta?
Vertaisryhmässä toimitaan samalta tasolta, ollaan samanarvoisia.
Korona sulki ovet
Sariolalle korona-aika muodostui tutkimusmatkaksi yksinäisyyteen. Vamman takia oli vältettävä julkisia liikennevälineitä, ja hän vietti käytännössä vuoden sulkeutuneena omaan kotiinsa. Vain avustajat vaihtuivat. Se oli raju kokemus. Heti kun uhka hivenen helpottui, hän lähti liikkeelle.
”Eristäytymisen basilli tappaa helpommin kuin korona”, Jukka Sariola uskoo.
Hän muistuttaa myös, että vaikka avustajasuhde onkin ihmissuhde, se on pohjimmiltaan työsuhde. Avustaja ei ole ystävä, vaikka joistakin avustajista voi sellainen tulla.
Netti ja taide yhdistävät
Sekä Sariola että Hänninen korostavat netin tuomia uusia mahdollisuuksia. Korona-aikana Sariola kertoo pitäneensä yhteyttä toisiin lähinnä sen kautta. Hänninen taas kertoo netin aikoinaan mullistaneen näkövammaisten maailman.
Tällä hetkellä Riikka Hänninen työskentelee Tilaa taiteilijuuteen -hankkeessa, joka tukee viittomakielisten ja vammaisten ammattimaista taiteilijuutta.
Hänen mukaansa taiteen voima on yhteyden avaamisessa: Aina kun ihminen kirjoittaa runoja, säveltää tai maalaa, hänellä on toivoa. Hän otaksuu, että jossain on joku, joka kuulee.
”Taide on kurkotusta yhteyteen, se liittää meidät toisiimme yli aikakausien ja fyysisten esteiden.”
Kuuntele Riikka Hännisen laulu yksinäisyydestä
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 2/2024.