Sanna Marinin hallituksen alaisuudessa hyväksytty vammaispalvelulaki näki vammaisen aiempaa itsenäisempänä tekijänä. Sen sijaan 23. syyskuuta käsittelyyn tuleva esitys soveltamisalan muutoksesta kääntää asetelman päälaelleen: sen seurauksena palveluiden painopiste siirtyisi aktiivisen elämän mahdollistamisesta hoivaan ja huolenpitoon.
Kynnys Ry:n järjestöpäällikkö Annina Heini tiivistää odotetut vaikutukset: Osa vammaisista henkilöistä, jotka tarvitsivat palveluita vammaispalvelulain mukaisina, tulevat saamaan kielteisen päätöksen ja palveluita myönnetään esimerkiksi sosiaalihuoltolain mukaan ja asiakasmaksullisina.
Uudessa vammaispalvelulaissa tarkoitus oli saada palveluiden piiriin aiemmin väliinputoajiksi jääneitä ryhmiä niin, että pääedellytys vammaispalvelulain mukaisten tukitoimien saamiselle olisi ollut se, että palvelutarpeen kriteerit täyttyvät. Soveltamisalaesitys kuitenkin asettaa tiukan linjan sille, että vammaispalvelulakia tulisi soveltaa viimesijaisena lakina, ja mikäli vastaava palvelu löytyy esimerkiksi sosiaalihuoltolaista, tulisi palvelu toteuttaa tämän lain mukaan.
Vammaispalvelulaissa ja sosiaalihuoltolaissa on monia samankaltaisia palveluita. Näillä on kuitenkin merkittäviä käytännön eroja. Sosiaalihuoltolain palvelut ovat pääosin käyttäjilleen maksullisia, kun taas vammaispalvelut ovat maksuttomia. Vammaispalveluista tärkeimmät ovat subjektiivisia, eli ne on toteutettava. Sosiaalihuoltolain palvelut sen sijaan toteutetaan budjetin ehdoilla ja niitä voidaan rajoittaa, tai jopa jättää toteuttamatta taloussyistä.
Toteutuuko tavoite yhdenvertaisuudesta?
Huolestuttava on vaatimus, että verrattaessa palveluiden sopivuutta asiakkaan tarpeisiin, tulee se tehdä lain kirjaimen mukaan ottamatta lainkaan huomioon mahdollista maksullisuutta tai edes sitä, toteutuuko palvelu lainkaan.
Kynnys Ry:n lakiesitykseen antamassa lausunnossa arvioidaan lain tiukkuuden voivan johtaa jopa täysin absurdiin tilanteeseen: “Asiakas täyttää subjektiivisen oikeuden kriteerit, mutta ei saa mitään palvelua, jos yleislain mukainen palvelu ei ole saatavilla. Sanamuoto “järjestettävissä” saattaa johtaa siihen, että SHL:n mukaan olisi myönnettävä tai myönnetään palvelu, joka ei kuitenkaan järjesty syystä tai toisesta, esimerkiksi tarjonnan ongelmien tai hyvinvointialueen alibudjetoinnin vuoksi, toteudu ja henkilö jää ilman palveluita.”
Mannerheimin Lastensuojeluliiton erityisasiantuntija Kirsi Pollari huomauttaa esityksen ristiriitaisuudesta: Tavoitteena soveltamisalaesityksessä on ollut yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Tavoitetta ei todennäköisesti tällä lakiesityksellä saavuteta. Esitys yhdessä sosiaali- ja terveyspalveluihin kohdistuvien säästövaatimusten sekä sosiaaliturvaan tehtyjen leikkausten kanssa heikentävät vammaisen henkilön mahdollisuuksia päästä hänelle kuuluviin palveluihin.
”Esityksen pykälissä sekä perusteluissa korostetaan ensisijaisen lainsäädännön mukaisten palveluiden järjestämistä. Vammaispalveluiden saamisen rajaa on siirretty esityksellä tiukempaan suuntaan, mutta se on edelleen epäselvä sen suhteen ketkä kuuluvat erityislain piiriin. Lisäksi hyvinvointialueiden tulkintaerot esimerkiksi lain käsitteistä ”tavanomainen”, ”välttämätön” ja ”elämänvaihe” voivat erota merkittävästi. Näin on erityisesti tilanteessa, jossa hyvinvointialue kamppailee säästötavoitteiden kanssa. Tämä asettaisi asiakkaat eriarvoiseen asemaan,” kommentoidaan Kynnys Ry:ltä.
Tämä luo neljä keskeistä huolta: miten käy henkilökohtaisen avun, vammaispalvelulain mukaisen asumisen ja toisaalta kuljetuspalveluiden, entäpä vammaisten lasten oikeuksien?
Henkilökohtainen apu turvattava
Heta-liiton juristin Elisa Weckmanin näkemykset maalaavat karun tulevaisuuden: mitä todennäköisemmin ainakin kotona tapahtuvaa henkilökohtaista apua saatetaan korvata kotihoidolla. Kotihoidon käyntivälit voivat kuitenkin olla epäinhimillisen pitkiä ja pikaisia, kun taas henkilökohtainen apu on paikalla koko vammaispalvelupäätöksessä myönnetyn tuntimäärän ja apua perustarpeissa saa, kun sitä tarvitsee.
Kotihoitoon siirtyminen tuntuisi myös vammaisen kukkarossa, sillä palvelu on käyttäjilleen maksullinen. Muutos loisi ongelman myös hyvinvointialueille, sillä tuntihinnaltaan kotihoidon järjestäminen on henkilökohtaista apua kalliimpaa, minkä lisäksi kotihoito on jo nykyisellään resurssipulassa.
Vammaisia henkilöitä saatetaan patistaa muuttamaan palvelutaloon, sillä siellä apu on teoreettisesti järjestettävissä ja kotihoitoa halvempaa. Kuitenkin myös palveluasumisessa on jutun kirjoittajan ystävien (ja vuosien takaisten omien kokemustensa) mukaan valtavia resurssiongelmia, eikä laitosmainen toimintatapa sovi kaikille. Pakkomuutto palveluasumiseen olisi räikeä loukkaus ihmisoikeuksia kohtaan.
Valitettavasti myös palveluasumista pitkä- tai lyhytaikaisesti tarvitsevien asema tulisi soveltamisalaesityksen johdosta heikentymään. Lausunnoissaan niin Omaishoitajaliitto kuin Heta-liitto toteavat, että vammaispalvelulain mukaiset asumispalvelut saattavat jatkossa jäädä täysin kuolleiksi kirjaimiksi, eli niitä ei enää yksinkertaisesti järjestettäisi.
Omaishoitajaliiton oikeudellinen asiantuntija Elias Vartio toteaa hyvinvointialueiden tulkkaavan asumispalveluiden olevan järjestettävissä sosiaalihuoltolain nojalla: Niin toimitaan osin jo nyt. ”Asumista on voitu järjestää sosiaalihuollon kaltaisena palveluna, mutta asiakasmaksuja on saanut vammaispalvelulain ja erityishuoltolain asiakkailta saanut periä ainoastaan ylläpitokustannuksista. Koska asiakasmaksuja ei vastaisuudessa tarvitse ottaa huomioon, voi hyvin olla, että palveluiden järjestämisestä vammaispalvelulain nojalla voi tulla harvinaista myös vammaisten henkilöiden kohdalla.”
Vapaa-ajan matkat uhattuina
Vasemmistoliiton vammaispoliittisen työryhmän puheenjohtaja Elina Nykyri nostaa esiin kuljetuspalvelujen kohtaaman vaaran: Sosiaalihuoltolaissa kuljetuspalveluista säädetään lyhyesti ja oletettavasti palvelutarvetta arvioitaessa päätös tulisi pohjata tähän. Hyvinvointialueet tuottavat palvelun kuitenkin huomattavan suppeana, ja useimmat tarjoavat maksimissaan kahdeksan yhdensuuntaista matkaa.
Nykyiset vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelumatkat kattavat 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa, mikä tarkoittaa, että sosiaalihuoltolain alle siirtyessään vapaa-ajan matkojen määrä puolittuisi. Vammainen, joka ei kykenisi käyttämään julkisia, pääsisi siis jatkossa kotoaan menoihin vain neljästi kuussa, mikä rajoittaisi merkittävästi vammaisen osallisuutta.
Lisäksi sosiaalihuoltolaissa kuljetuspalvelujen saamiseen on olemassa tiukat tulorajat. Esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialueella kuukausittainen tuloraja yhden hengen kotitaloudelta on 1350 euroa. Koska opiskelu- ja työmatkoista ei puhuta mitään sosiaalihuoltolaissa, voidaan olettaa, että ne olisivat edelleen vammaispalvelulain alaisuudessa myönnettäviä palveluita, mikäli henkilön katsotaan kuuluvan vammaispalvelulain piiriin.
Vammaisten lasten oikeudet vaarassa
Niin henkilökohtaisen avun kuin kuljetuspalveluidenkin kaventaminen on omiaan lisäämään vammaisen syrjäytymistä. Hän kuormittuu ja masentuu, mikä luo paradoksin, sillä terveydenhuollon kustannuksen lisääntyvät.
Sen lisäksi, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kirsi Pollari toteaa, on vammaisen lapsen oikeuksien toteutuminen vaarassa. Esityksessä on korostettu palveluiden merkitystä eri elämänvaiheissa henkilöille, joiden avun ja tuen tarve poikkeaa tavanomaisesta. ”Tavanomainen tarve” on epämääräinen ja näin tulkintaongelmia aiheuttava käsite. Käsite on kirjattu myös itse pykäläehdotukseen.
Tämä on lasten ja nuorten oikeuksien toteutumisen kannalta hyvin ongelmallista, sillä kehitysvaiheissa on runsaasti yksilöllisiä variaatioita, jotka johtuvat useista eri fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista kehitystekijöistä. “Tavanomaisen tarpeen” kirjaaminen johtaisi vaihteleviin tulkintoihin. Esimerkiksi: Lapsella tulisi olla toimintakyvyssään merkittäviä haasteita ja suuri ero vammattoman lapsen elämäntilanteeseen, ennen kuin hän pääsisi palvelujen piiriin. Kuka määrittelee merkittävän?
Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ollaan erityisesti huolissaan autismi- ja neurokirjon lasten ja nuorten sekä lievästi kehitysvammaisten lasten ja nuorten oikeuksien ja hyvinvoinnin toteutumisesta. Heidän perheidensä asema ja hyvinvointi ovat riskissä.
Mikäli lapset eivät saisi heille kuuluvia palveluita, olisivat he perheidensä avun varassa. Vanhemman jatkuva läsnäolo voisi myös heikentää lapsen halua ja mahdollisuuksia olla ikätovereidensa kanssa sekä tämän itsenäistymistä verrattuna niihin lapsiin, jotka ovat saaneet tarvitsemiaan tukitoimia häntä ennen. Perheen ulkopuolisen avun puuttuminen myös vähentää vanhempien kallisarvoista omaa aikaa ja sitä kautta heikentää hyvinvointia.
Onko laissa jotain hyvää?
Uudessa vammaispalvelulaissa itsessään olisi monia seikkoja, jotka parantavat vammaisen asemaa. Vasemmistoliiton Elina Nykyri nostaa esiin esimerkiksi joustavammat säännökset kuljetuspalveluiden toteuttamiseen, joissa kuukausittainen matkaraja voitaisiin korvata esimerkiksi vuosi- tai kuukausibudjetilla, jolloin vammainen voi huomioida tarpeensa paremmin. Omaishoitajaliiton Elias Vartio mainitsee lyhytaikaisen huolenpidon ulottaminen kaikille vamman kanssa eläville perheille.
Näkökanta esitykseen lain soveltamisalasta on kuitenkin toinen. Heta-liiton juristi Elisa Weckman toteaa, että taustalla saattaa olla hyviä pyrkimyksiä esimerkiksi vammaisten oikeuksien turvaamisesta (resurssien riittävyys niille, ketkä niitä eniten tarvitsevat), mutta ne eivät tällä soveltamisalalla toteudu. Muut järjestöt vaikuttavat olevan samalla linjalla.
Onkin irvokasta, jos vuosia valmistellun uuden vammaispalvelulain tuoma parannus vammaisten asemaan kääntyy heikennykseksi, kun soveltamisalasäännöksellä estetään vammaispalveluiden piiriin pääsy kokonaan.
Lain tulkinta määräytyy loppuviimeksi oikeuskäytännön mukaan. Mikäli lain luomat pahimmat skenaariot toteutuisivat, olisivat ne räikeässä ristiriidassa niin Suomen perustuslain kuin kansainvälisten sopimusten velvoitteiden kanssa. Vaikka oikeuskäytäntö muodostuisi vammaisen kannalta pahinta skenaariota paremmaksi. Omaishoitajaliiton Elias Vartio kiteyttää sen, mitä monet lausunnon antajista varmasti allekirjoittavat: “Vaarana on, että asiakkaan asema heikkenee merkittävästi ainakin siihen asti, että uutta ohjaavaa oikeuskäytäntöä muodostuu. Tähän voi kulua vuosia.”
Kirjoittajan kommentti:
“Syyskuussa päätetään monen elämän mullistavista asioista. Vaikka olin jo ennen jutun kirjoittamisen aloittamista perillä monesta soveltamisalan luomasta uhasta, on tämän jutun kirjoittaminen ottanut voimille.
Pelko tulevasta on ymmärrettävää. Meillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa vielä tulevaan, joten ollaan yhteydessä päättäjiin. Ravistellaan tunkkaista mielikuvaa vammaisista ja puhutaan huolestamme kertoen, kuinka kokonaisvaltaisesti muutokset vaikuttaisivat elämäämme ja sitä kautta yhteiskuntaan. Päättäjille suunnatun esimerkkiviestini löydät täältä.”
