Seinäjoella asuva kirjailija Kaisa Viitala (o.s. Ikola), 50, on koulutukseltaan historiantutkija, mutta työskentelee nykyään viestintäsuunnittelijana. Viitala on kirjoittanut useita historiallisia tutkimuksia, nuorten kirjoja, näytelmiä ja romaaneja, joista osan hän on julkaissut tyttönimellään.
Tarkoituksena on jutella Viitalan kanssa ruudun välityksellä elämästä ja siitä, miksi saimme odottaa näin kauan ennen kuin suomalaisessa romanttisessa romaanissa on päähenkilönä vammainen sankaritar. Lukijat eivät kavahtaneet Agnesin vammaisuutta, vaan ottivat hänet heti omakseen ja kehuvat etteivät malta laskea kirjaa käsistään, koska tarina on niin mukaansatempaava ja koukuttava.
Lukijoiden iloksi on kerrottava, että Kariston kustantama Klaanin vieraana on ensimmäinen osa sarjasta Nummien kutsu. Toinen, Klaanin suojeluksessa, ilmestyy ensi keväänä, ja kolmaskin osa on tulossa.
Sairaalassa huumorin voimalla
Aluksi haastattelu uhkaa mennä ihan nauramiseksi, vaikka emme ole ennestään tuttuja. Meitä kuitenkin yhdistää synnynnäinen luustohauraustauti, ja jutut luiskahtavat helposti luunmurtumiin ja hoitohenkilökunnan hassuihin reaktioihin. “Sairaalareissuilla huomaan, ettei minua aina ole tajuttu tai otettu todesta. Huumori on varmaan siinä tilanteessa puolustusreaktio. En voi sille mitään, ja kun heitän jotain, minua katsotaan sen näköisenä, että tolla on vikaa molemmissa päissä”, Viitala kuvailee.
Viimeisimmän murtuman takia hän joutuu nykyisin käyttämään rollaattoria ja muita apuvälineitä liikkumiseen, mutta urheaksi häntä ei passaa nimitellä: “Minä en ole urhea! Kuule Ukrainan armeija on urhea. Se ei ole urheutta, että ihminen avaa silimät aamulla.”
Pohjanmaalta Skotlannin nummille
On helppo huomata, kenestä Klaanin vieraana -kirjan päähenkilö Agnes on saanut vaikutteita. Hän pitää puolensa tiukoissakin tilanteissa ja vastaa usein napakasti. Viitala myöntää: “Pikkusen samaa kirjoitin tuohon Agnesiin. En kuitenkaan siinä määrin kuin minut on kasvatettu, että pystyn ihan mihin tahansa. Viis veisaten sukupuolesta, iästä, luista tai mistään!”
Agnes on vain puoliksi skotti ja hän on elänyt Lontoossa. Hänen lisäkseen kirjassa on monta varsin omintakeista hahmoa. “Kun Agnes viedään Skotlannin Ylämaalle, niin hän siinä jossain kohdassa miettiikin, että ovatko nämä kaikki karanneet jostakin hospitaalista, kun ne ovat kaikki vähän ding dong hänen mielestään. Mutta kun kirjoitan näistä ylämaalaisista, niin minähän kirjoitan omista rakkaista pohjalaisistani”, Viitala sanoo ja nauraa hersyvästi.
Pelkästä samaistumisen tunteesta Viitalan kiinnostus Skotlantiin ei johdu. Hän luki 12-vuotiaana veljensä vanhasta sarjakuvalehdestä Skotlannin kansalliskirjailija Walter Scottin romaaniin perustuvan tarinan tulisieluisesta lainsuojattomasta Rob Roysta.
Omien sanojensa mukaan häneltä silloin putosi se ruuvi, joka muilla on löysällä. Viitala hullaantui Skotlantiin, vaikka joutui tarkistamaan kartasta missä moinen maa tarkalleen sijaitsi. Hän alkoi innoissaan penkoa Skotlannin 1700-luvun historiaa, jolloin klaanipäälliköt ja jakobiitit seikkailivat Skotlannin nummilla.
Kovapäinen pohjalainen
Miksi hän vasta viisikymppisenä kirjoitti romaaniinsa ensimmäisen vammaisen päähenkilön? Viitala huokaisee, ettei tiedä itsekkään. Sitten silmissä taas tuikahtaa, ja hän kertoo, kuinka 14-vuotiaana lähetti käsikirjoituksiaan kustantamoihin. Kaikki eivät innostuneet hänen historiallisista romaaneistaan.
Yhden hylkäyskirjeen ohessa oli ystävällinen viesti, että nuoren kirjailijan kannattaisi kirjoittaa lähempää omaa elämänpiiriään. “Olen vitsaillut, että näinkö pohjalaiselta meni lähemmäs 40 vuotta ennen kuin se otti asian todesta”, sanoo Viitala ja jatkaa: “Minulla oli monta vuotta raksuttanut päässä sellainen tarina, missä sankaritar ei olekaan täydellinen. Ajattelin sitten kokeilla. Jotenkin menin aina syvemmälle tarinaan, ja minulle tuli vahva tunne, että tässä on nyt jotain enemmän. Että minäpäs lähetän sen kustantamoihin kierrokselle. Alle kuukausi siitä sain kustannussopimuksen.”
Puolipahimmoiset sankarittaret
Viitalasta on tärkeää, ettei kirjan sankaritar, syntymästään raajarikkoinen Agnes, sairasta samaa luustohauraustautia kuin hän itse. “Agnes olisi ollut palasina jo ennen kuin hänet olisi saatu Lontoosta Edinburghiin sen ajan matkailuvälineillä”, Viitala sanoo. Agnesilla on määrittelemätön liikuntavamma ja jaloissa vaihtelevasti kipuja. Sen tarkemmin asiaa ei kerrota.
Viitalan mielestä romaanien vammaiset henkilöt ovat yleensä pyörätuolissa tai heillä on terveet jalat. “Mitään tältä väliltä ei ole, meidän koko kirjo, siitä ei kukaan kerro ja minä halusin kertoa”, hän sanoo. Viitala kutsuu Agnesia ja itseään pohjalaisittain puolipahimmoisiksi. Se tarkoittaa ihmistä, joka liikkuu omin jaloin, mutta tarvitsee apuvälineitä ja esteettömyyttä.
Kirjassa Viitala kuvaa hyvin todentuntuisesti Agnesin vammaisuuden aiheuttamia vaikeuksia.
Viitala kertoo, että hän on ottanut kirjaan samoja tölväisyjä ja tahdittomuuksia, mitä hän itse tai joku hänen vammainen ystävänsä on kuullut. Ne eivät ole 300 vuodessa paljonkaan muuttuneet.
Agnes on varakkaasta perheestä, jossa hänen vammaisuutensa ei ole ongelma. Myöhemmin sukulaisten hoivissa hänestä kyllä huolehditaan, mutta kuin avuttomasta lapsesta, jolla ei ole itsemääräämisoikeutta. Häntä myös säälitään ja syrjitään. Agnes ei kuitenkaan olisi aito sankaritar, jos hän ei tarinan edetessä ottaisi haltuun omaa elämäänsä sekä tanssiaisten komeinta ja halutuinta miestä.
Äiti käy Pääkonttorilla
Viitalan vanhemmat olivat aina kannustaneet häntä kirjoittamaan. Päivätyönsä ohessa Viitala onkin vuosien varrella kirjoittanut 37 kaunokirjallista teosta. Kaikkia hän ei alun perin edes tarjonnut kustantajalle, vaan hän julkaisi osan omakustanteina netissä, jossa ne keräsivät laajan ja innostuneen lukijakunnan.
Talvella 2020 Viitalan äiti kuoli, ja muutama viikko äidin poismenon jälkeen hän sai yllättävän puhelun. Kustannusyhtiö Saga Egmontilta kysyttiin, saisivatko he julkaista Viitalan koko siihenastisen tuotannon e-kirjoina.
Nukuttuaan yön yli ja tarkistettuaan Googlesta, että hänelle soittanut henkilö oli todellinen, Viitala suostui mielihyvin. Näin kirjat jatkaisivat elämäänsä ja löytäisivät uusia lukijoita. Nykyisin Viitalan aikaisemmatkin kirjat löytyvät Kaisa Ikolan nimellä kaikista äänikirjapalveluista, ja osa on myös painettu.
Viitalalla on teoria, kuinka tämä ihme tapahtui:
“Minulla on vahva usko siihen, että kotiuduttuaan taivaaseen, reipas äitini paineli Pääkonttorille esittämään muutamia toiveita. Näen ihan sieluni silmin, että hän on istunut odotushuoneessa, ja hänellä on ollut pitkä lista asioita. Sitten viimeisenä: ‘Ne Kaisan kirjat, kun ne on niin mukavia’. Kuulen äänen sävynkin, kun äiti sanoo – ‘kun ne on niin mukavia’. Ja sitten Pääjohtaja myhäilee ja sanoo: ‘Katsotaanpa mitä voin tehdä’.”
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 3/2024.