Ari Sainio työskenteli nuorena toimittajana paikallisissa lehdissä ja radioissa. Vuonna 1990 hän siirtyi Selkouutiset-lehden toimittajaksi.
”Uudenlainen toimenkuva kiinnosti kovasti. Varsinkin taustani radiotoimittajana katsottiin edukseni. Radiossahan pitää puhua selkeästi ja niin, että viesti menee kertakuulemalta kuulijoille perille”, Sainio muistelee.
Valinnan jälkeen hän työskenteli kymmenen vuotta selkolehtien toimittajana, ja siirtyi sitten kehittämään helppolukuisia oppimateriaaleja ja kirjallisuutta. Tämän jälkeen Sainio työskenteli vielä ennen eläkkeelle siirtymistään Selkokeskuksessa, missä hän muun muassa tarkisti ja tuotti selkokielisiä viranomaistekstejä.
Koko työuran ajan monet selkokielen periaatteet pysyivät perustaltaan samoina. Näihin kuuluivat esimerkiksi yleisten sanojen käyttö ja vaikeiden lauserakenteiden purku. Teoreettista tietoa oli alussa vähän, ja vielä 1990-luvulla selkokieltä kehitettiin lähinnä käytännön sovellusten kautta.
”Tutkimusta ei silloin juuri ollut. Ei kyllä ollut oikein vielä tutkittavaakaan”, Sainio kertoo.
”Kun sitten erilaisia selkotekstejä julkaistiin, myös tutkimustoiminta alkoi käynnistyä. Valtaosin tutkijat ovat kielentutkijoita, jotka tutkivat tyypillisesti jotain rajattua aluetta. Mielestäni olisi hyvä, että tehtäisiin myös laaja-alaisempaa tutkimusta, jossa erilaisten lukijoiden kielen ymmärtäminen olisi keskeinen tutkimuskohde.”
Nykyisin Selkokeskuksen antamat selkokirjoittamisen ohjeet ovat varsin tarkat. Keskeinen henkilö niiden kehittämisessä on ollut Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Leealaura Leskelä.
Kirjallisuutta selkokielellä
Ari Sainiolle läheisin selkosovelluksista on ollut selkokirjallisuus. Hän on myös ollut uranuurtaja selkokirjojen kirjoittajana.
”Tein yhden ensimmäisistä suomenkielisistä selkomukautuksista eli Jack Londonin romaanin Susikoira selkokirjaksi nimellä Valkohammas. Kirjoitin myös ensimmäisen selkokielisen runokirjan ja ensimmäisen dekkarin.”
Kaikkiaan Sainio on julkaissut yksin tai yhdessä eri tekijöiden kanssa kolmisenkymmentä selkokirjaa. Lisäksi hän on toimittanut useita selkokielen teoriakirjoja. Niistä viimeisin on tietokirja selkokirjallisuudesta nimeltään Sukella selkokirjaan, joka on tehty yhdessä Ella Airaksisen kanssa. Kirja esittelee laajasti selkokirjallisuuden eri lajeja ja antaa myös ohjeet kirjoittajille.
Arvostus on noussut
Alussa selkokirjojen kirjoittaminen oli muutaman henkilön varassa. Ahkerimpana puursi Pertti Rajala, joka on julkaissut yli sata selkokirjaa. Nyt tilanne on toinen.
”Selkokirjallisuus on kehittynyt ja laajentunut. Lisäksi sen arvostus on noussut. Vuodessa ilmestyy noin 20 kirjaa, ja kirjailijoita on lukuisia, samoin kustantajia. Voi hyvin sanoa, että laadukas selkokirja pystyy tarjoamaan lukijalle samantasoisen lukuelämyksen kuin muukin kirjallisuus”, Sainio kertoo.
Selkokirjojen käyttö on yleistynyt viime vuosina erityisesti kouluissa. Syy siihen on, että entistä useammalla koululaisella on ongelmia lukemisessa.
”Selkokirjoille on nyt selvä tilaus koulujen opetuksessa. Maahanmuutto ja oppilaiden erilaiset keskittymisvaikeudet ovat lisänneet lukemisen vaikeuksia, ja helppolukuisten aineistojen käyttö on tasaisesti lisääntynyt.”
Selkeästi kriisitilanteissa
Selkokieli näkyy myös tiedonvälityksessä. Suomessa on jo pitkään ilmestynyt kolme selkokielistä lehteä, ja nyt alalle on tullut myös kaupallinen toimija. Vantaalla majaansa pitävä Selkomedia tuottaa selkoaineistoja sekä verkkoon että painettuina lehtinä. Jutut on suunnattu ensisijaisesti maahanmuuttajille, ja printtilehdet jaetaan lukijoille ilmaislehtien välissä.
Vuonna 2015 koettu pakolaistulva toi selkouutiset radion puolelta myös televisioon. ”Selkouutiset ovat eittämättä tunnetuin selkosovellus.”
Sainion mukaan selkoviestintä sopii erityisen hyvin kriisitilanteisiin.
”Viimeisin esimerkki liittyy koronavuosiin. THL teki silloin sivuilleen myös selkokieliset ohjeet, ja niiden selausmäärät olivat yllättävän suuret. Kriisitilanteissa ihminen haluaa keskeisen tiedon nopeasti, ei selityksiä esimerkiksi siitä, mistä jokin asia johtuu. Niiden kysymysten aika tulee myöhemmin.”
Eri viranomaiset julkaisevatkin nykyisin paljon selkotekstejä. Sainion mukaan ne eivät kuitenkaan näy kovin laajasti julkisuudessa, koska ne suunnataan erityisryhmille.
”Selkotekstejä julkaistaan kuitenkin säännöllisesti. Jonkin verran hankkeissa on käytetty myös videoita, mutta valitettavasti elävän kuvan käyttö selkoviestinnässä on jäänyt aika vähäiseksi. Asiaa pitäisi tutkia lisää, ja jostain siihen työhön pitäisi saada resursseja.”
Artikkeli on julkaistu Tukilinja-lehdessä 2/2025.